Näin yöllä unta, että tapoin toisen. Hän uhkaili jotakuta, en muista, ketä, varmaankin siskoani. Tiesin, että hän bluffaa, että hän ei uskaltaisi erittäin huonolla narsistin itsetunnollaan tehdä mitään, joten lähestyin häntä itsevarmasti uhkailuista huolimatta. Hän hämmentyi, sain hänen pitelemän veitsen käteeni ja viilsin, viilsin. Hän jäi maahan vuotaamaan kuiviin, kun kävelimme pois siskoni kanssa.
Tuollaista itseluottamusta olisin tarvinnut nuoruudessa, kun kohtasin epäoikeudenmukaisuutta, varmuutta puuttua asioihin huolimatta siitä, miten paljon henkistä koettelemusta se olisi vaatinut. Mutta en tiennyt, millainen on oikea perhe; en osannut kyseenalaistaa henkistä väkivaltaa. Lapsena kohdattu kaltoinkohtelu onkin kauheinta, koska ei pysty puolustautumaan, eikä välttämättä edes tajua, että joku tekee väärin. Nyt kannan mukanani vääristyneitä ajatusmalleja, jotka jatkuvasti yrittävät viedä minut kurimukseen. Menneisyyden taakka on raskas kannettava, vaikka en pitkään aikaan tajunnut, että ongelmani ovat sieltä peräisin. Tuon asian tajuaminen on helpottanut suunnattomasti: En ole vastuussa näistä ajatuksista, en ole "ansainnut" niitä. Toisen tyrannia on ne aiheuttanut, ja vain hän on niistä vastuussa. Itsesyytökset siitä, että minulla on itsesyytöksisiä ajatuksia on siis väärä.
Pahinta on, että hän ei tule koskaan kärsimään teoistaan tarpeeksi. Toki tuo on täysin subjektiivinen ilmaisu, mutta se, että tuhoaa toisen (tässä tapauksessa usean) ihmisen mahdollisuudet terveeseen kasvuympäristöön vaikuttaa ihmisen tulevaisuuteen merkittävästi, joten mielestäni mikään rangaistus ei ole kyllin ankara. Tietenkin tervettä ajatusmallia voi rakentaa myöhemmälläkin iällä, mutta kynnys lähteä psykiatrin luokse on suuri. Toki yksinkin voi pärjätä, ja koska olen tuohon itsenäiseen olemiseen niin tottunut, olen rakentanut itselleni keinoja "parantaa" itseäni. Tiettyjä tunnelukkoja minulla on ja olen kasvanut melko "tunnottomaksi" tietyssä mielessä, mutta olen selvinnyt.
En tiedä, voiko kamalasta menneisyydestä päästä kokonaan yli edes ammattilaisen avustamana, vai onko kyseessä pikemminkin koko elämää raskauttava aspekti, joka kummittelee taustalla. Ihminen kuitenkin sopeutuu lähes mihin vain. Resilienssi toki vaihtelee suurestikin ihmisten välillä, ja kenties olen siinä mielessä "kovimmasta" päästä. Kuitenkin tiedän itsekin, että hyötyisin varmasti psykiatrikäynnistä, tai edes psykologille näistä asioista juttelemisesta.
Miksi siis kiellän itseäni auttamasta itseäni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti