Pläähplööh. Taas tuli tunne, että elämä on vain suorittamista. Miksi otan osakseni näin paljon töitä? Omalta osaltaan tämäkin kirjoittaminen on tietyllä tapaa "työtä", olenhan sitoutunut tähän noin vuodeksi. Tänään ei kuitenkaan tee mieli kirjoittaa, mutta pakotan itseni. Onko tuollaisessa oikeastaan mitään järkeä? Loppujen lopuksi työ ei tekemällä lopu. Aina on jotain uutta, jota pitäisi tehdä. Rakennan elämäni liiaksi velvollisuuksien varaan, luulen. Mitä oikeastaan jää käteen siitä, että hoidan opiskeluni nopeasti ja työllistyn? Olen tuolloinkin vain rattaan osa, suorittaen velvollisuuteni huolimatta siitä, mitä itse haluaisin tehdä.
Nyt haluaisin katsoa jotakin tv-sarjaa. Ja aionkin. Kunhan saan tämän tehdyksi. Oikeastaanhan en ikinä määritellyt itselleni, kuinka pitkiä näiden tekstien pitäisi olla. Sama olisi lopettaa tähän. Mutta en voi, en voi. Jokin saa sormet jatkamaan näpyttelyä ajatuksenvirran siivittämänä. Automaatio, kenties. Nyt ei sentään ole OOB-tunnetta. Tietynlaisen flow'nhan voi saavuttaa, ja tekstiä tuntuu tulevan tyhjästä. Useimmiten tuollaiset ihmiset ovat taiteellisia. Itseäni se ei koske. En osaa kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Tai en tiedä: Olen aina luovuttanut. Kun luen sepustuksiani, tunnen lähinnä myötähäpeää. En osaa kuvailla runollisesti hahmoja, en onomatopoeettisesti maalailla äänikuvia ympäristöstä. Olen liian käytännönläheinen sellaiseen, luulen. Suoraan asiaan turhia jaarittelematta on lähestymistapani lähes kaikkeen.
Määräänkö oman arvoni sillä, miten paljon työtä saan aikaan? En tiedä. Pakenenko masennusta? Kyllä, aivoille ei jää resursseja heittää paskaa niskaani. Nautinko työstä? Kyllä.
Mikä sitten on vikana? Työ ei saa tulla itseisarvoksi. Vai saako? Sanotaan, että pitäisi tehdä työkseen sitä, mitä tekisi, jos raha ei olisi ongelma. Mitä tekisit, jos voisit tehdä mitä vain, ja pystyisit silti elättämään itsesi? Mitä oikeastaan haluan tehdä?
Kaiketi tätä samaa, kunhan en rutinoituisi liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti