Jos vapaapäivän on tarkoitus olla päivä rentoutua ja tuulettaa ajatuksia, niin tämä ei ollut sellainen päivä. Koska masennus.
Lamaannuskohtaus, jossa tyhjä olo. Täysin. Ei ollut mitään, ei ketään. Halusin vain hajottaa kaiken. Lopulta se meni ohi. Ajatuksen voimalla. Kuitenkin tunnen sen vielä taustalla.
Huomaan, että kirjoitan paljon lyhyempiä lauseita, töksähteleviä sellaisia, kun kuvaan tunteitani. Ehkä juuri nuo sanat tulevat suoraan sielusta, ilman miettimisen suodatinta.
En tiedä, mitä kirjoittaa tänään. On myöhä, koska sosialisoin. Se ei juurikaan auttanut, tulin vain yhä masentuneisemmaksi. En tiedä, miksi en aina käytä sanaa masennus; ehkä ajattelen, etten ole oikeutettu olemaan masentunut, olemaan heikko. Tai sitten siksi, koska terveydenhuoltaja epäili "lievää masennusta". Lievä ei ilmeisesti riitä itselleni määritelläkseni itseni masentuneeksi.
Mihin oikeastaan pyrin blogaamisella? Ajatus, silloin kaukaisessa, masennuksen harmauden ollessa värjäytynyt kaikkiin väreihin, oli ilmeisesti vain kuvata ajatuksiani, ikään kuin muistokirjaksi. Nyt tämä on kääntynyt terapeuttiseksi valittamiseksi, lähes poikkeuksetta. No, ehkä tämä on vain huono kausi.
Ehkä pitäisi hakea apua, jälleen, ennen kuin tämä äityy liian pahaksi.
En minä tiedä, mitä haluan elämältäni.
Tai tiedän.
Olla onnellinen, ei muuta.
Miksi se on niin vaikeaa?
Helvetti.
Ja kaikki muu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti