Perjantaina masennuskohtaus. Lauantaina alakulo. Sunnuntaina ahdistus. Ainekset hyvään viikonloppuun, epäilemättä. Toki kaikkea hyvääkin viikonloppuun mahtui, ja nuo kolme asiaa ovat nyt jääneet unholaan.
Siinäpä juuri yksi syy siihen, miksi aikoinaan viivyttelin niin pitkään, ennen kuin hain "apua". Kaikki tuntuu niin kaukaiselta, kun mieliala on koholla, aivan kuin tuota putoamista ei olisikaan tapahtunut, ja todella syviä pudotuksia sattui todella harvoin. Usein tulee syytettyä myös ulkoisia tekijöitä tuosta masentuneisuuden puuskasta, vaikkapa alhaista verensokeria, krapulaa, väsymystä, seksiä, milloin mitäkin. Ikään kuin en edes haluaisi apua, että tuntuu kuin veisin vain jonkun paljon akuutimpaa apua tarvitsevan ihmisen mahdollisuuden saada hoitoa. Toki leimautumisen kynnys oli tekijä joskus, mutta ei juurikaan enää: Olen sujut sen kanssa, että masentuneisuus on sairaus siinä missä muutkin. Jos jollakulla on ennakkoluuloja sen kanssa, se ei ole oma ongelmani. En tietenkään toitota ympäriinsä omaa sairauttani, kuten ei vaikkapa leukemiaa sairastava henkilökään.
Itselleni masennuskohtaukset ovat usein alakuloisena päivänä tapahtuva äkillinen romahtaminen. Kuten joskus aiemmin mainitsin, syy voi olla niinkin yksinkertainen kuin pariskunnan näkeminen, jonka toisen osapuolen tunnistan, tai kuuleminen jonkun tutun onnistumisista intiimiasioissa. Juurikin parisuhderintamalle nuo asiat keskittyvät, mikä tietenkin kertoo jotain itsestäni ja omasta katkeroitumisestani.
Masennuskohtauksessa ei pysty kommunikoimaan kenenkään kanssa, ellei toinen keskitä kaikkea energiaa omaan tilanteeseeni, mikä on toki liikaa pyydettyä ja egosentristä. Usein toisen oikeilla kysymyksillä ikään kuin saa tilanteen kontrolliin, jolloin mieliala kohoaa, kun saa avautua. Avautumista ei tapahdu, jos toinen ei ole oikealla tavalla läsnä: Usein sitä tuntee itsensä niin alhaiseksi, että toista ei edes kiinnosta omat mielenliikkeeni. Tällainen tilanne tuli kerran baarissa käynnin jälkeen, kun en uskaltanut mennä jonkun minua vilkuilleen naisen juttusille. Ystäväni ei pystynyt käsittämään, mitä oikein tapahtui tuossa tilanteessa, kun halusin vain paeta omaan huoneeseeni häpeämään kyvyttömyyttäni ja potemaan syyllisyyttä. Kuitenkin tarkennetuilla kysymyksillä sain itseni kiipeämään pois rotkosta, jolloin noin 15 minuutin kuluessa tapahtui lähes järkyttävä mielialan kohoaminen pohjilta huipulle.
Kuitenkin lähes aina tuollaista tilannetta ei tule, että pystyy tukeutumaan jonkun ystävän kohdennettuihin kysymyksiin, ja toki tuollainen vaatii melkoisen määrän energiaa, toisen auttaminen ylös pohjalta. Tällöin vain sulkeudun, odotan angstin laantumista, ja jos tuo tapahtuu sosiaalisessa tilanteessa, lähden välittömästi kotiin suljettujen ovien taakse. En tiedä, onko tuo järkevin keino, mutta lopulta demoni väsyy, jolloin pystyy jälleen funktioimaan jollain tasolla. Toki tuo totaalinen toimintakyvyn palautuminen kestää useita päiviä, jos joutuu koko ajan olemaan yksin. Ystävien voima on suuri tuossa voimien palaamisessa, ja usein pelkästään pinnallinen sosialisoiminen saattaa auttaa.
Pelkkä toisen läsnäolo saattaa voimaannuttaa, joten todellakaan yksin ei kannata jäädä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti