Jälleen huomaa, miten tuon huonon viikonlopun väreet vaikuttavat myös arjen toimintaan: Yliopistolla ihmiset tuntuvat välillä ärsyttäviltä ilman mitään syytä, ja huomaan hakeutuvani omaan seuraani ja pakenevani kotiin mahdollisimman pian, enkä myöskään osaa kommunikoida samalla tavalla. Toivottavasti tämä menee pian ohi, sillä ihmissuhteet kärsivät, jos ei pysty olemaan läsnä, henkisesti tai fyysisesti.
Ylitin itseni ja hakeuduin yliopiston järjestämään tapahtumaan, jonne menin yksin. Toki siellä tapasi muutamia tuttuja, mutta muuten tilanne oli aivan uusi ja tuntematon. Ihmisten seura teki hyvää, vaikka en osaakaan uusien ihmisten kanssa juuri puhella, varsinkaan ryhmässä. Kahden kesken tilanne on toki toinen, jolloin ei ole samanlaista ärsykkeiden ylitulvaa, joka aiheuttaisi lukkiutumisen. Lisäksi oheistekeminen on helppo keino täyttää kiusalliset hiljaisuudet, joten senkään pelkoa ei ole. Voi höpötellä niitä näitä samalla, kun keskittyy osaksi johonkin muuhun.
Minun on siis melko vaikea tehdä uusia tuttavuuksia, sillä tarvitsen joko jonkun tutun, joka toimii katalyyttina, tai tilanteen, jossa ärsykkeitä ei ole liikaa. Useinkaan tuollaisia tilanteita ei synny, ainakaan arkielämässä, mutta en juurikaan valita. Minulla on muutama ystävä, muutama kaveri ja liuta hyvän päivän tuttuja, joten tilanne on mainio. Hankalinta ystävyyssuhteissa on kaverisuhteen syventäminen, kehittäminen ystävyydeksi. Pitäisi vain viettää aikaa toisen kanssa, vaikka olo ei tuntuisikaan kaikista luontevimmalta, varsinkin sen tilanteen ulkopuolella, missä tuohon toiseen ihmiseen on tutustunut, eli useimmiten yliopistoajan jälkeen.
Kuitenkin kynnys on aina suuri ja ihmettelenkin usein, miten oikeastaan olen onnistunut ystävyyssuhteiden luomisessa. Ne tapahtuvat ikään kuin itsestään, ilman näkyvää yrittämistä. Jossain vaiheessa sitä vain huomaa jakavansa toisen kanssa sellaisia asioita, joita ei kaikkien kanssa jaa, ja toisen läsnäolo tuntuu aina voimaannuttavalta. Keskustelua syntyy tyhjästä, yhtään hakematta, ja hiljaisuus ei ole kiusallista missään tapauksessa.
Usein tottuu liiaksi siihen, miten yliopiston ilmapiiri, kavereiden ja tuttavien sellaiseksi tekevä, vaikuttaa vapauttavasti kommunikaatiokykyihin. Yliopistolla voi mennä höpöttelemään sellaisillekin ihmisille, joiden kanssa on vaihtanut vain muutaman sanan, jos niitäkään, mutta silti olo ei tunnu kiusalliselta tai keskustelu väkinäiseltä. Tuohon oppineena täysin uudet tilanteet tulevat aina puun takaa: Tuntuu kuin olisi menettänyt puhekyvyn. Kenties tuotakin kykyä voisi harjoitella siten, että olisi sanavalmis kaikissa tilanteissa.
Tai sitten ei, jos introversio on rajoittava tekijä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti