Tajusin jotain melko oleellista itsestäni: En osaa "rentoutua" konventionaalisella tavalla. Minulla on aina menossa jonkinlainen projekti, ellei jopa useampi, oli sitten kyseessä jonkin blogin läpikotainen lukeminen ensimmäisestä postauksesta saakka, jonkin kiinnostavan tieteellisen asian tutkiminen omasta mielenkiinnosta (usein psykologiaan liittyvä) tai biisin opettelu, ja juuri noita asioita tykkään tehdä vapaa-ajalla. En siis heitä aivoja narikkaan ja laita jotain sarjaa pyörimään, kun palaan työntäyteisestä päivästä yliopistolla, vaan jatkan edelleen henkistä puolta kehittäviä ja käyttäviä toimintoja.
Eilen, kolmen tunnin yöunien ja opintojen uuvuttamina halusin rentoutua. En tiennyt, mitä tehdä. Makasin sängyllä ja mietin pitkään ja hartaasti, että mihin oikeastaan haluaisin juuri nyt eniten käyttää aikaa, kun voimat ovat vähissä. Tajusin, että voisin aivan hyvin olla tuossa tilanteessa jopa tunteja, miettien asioita, pohtien syntyjä syviä. Kenties tuo toimii jonkinlaisena rentoutumiskeinona: Keho lepää, mieli työstää, vaikka niinhän se noiden aikaisemmin mainitsemieni tekemisten kohdalla muutenkin olisi. Tulin siihen tulokseen, että aivojen "treenaaminen" käy rentoutumisesta, vaikka se kuormittavaa onkin.
Ehkä olen työnarkomaani. Ehkä ajattelen, että jokainen hetki, jonka viettää "hyödyttömästi" on tuhlattua aikaa, jota ei saa takaisin. Tosin ystävien kanssa aikaa voisi heittää hukkaan loputtomasti, mutta itse näen, että noissa tilanteissa kehittyy juuri sosiaalisesti, joten turhaa se ei ole. Toisaalta pelien pelaaminen on ajanhukkaa, ja uusien sarjojen aloittaminen tai leffojen katsominen samoin, jos ne paljastuvat huonoiksi, ja siksipä en noita asioita usein teekään. Ehkä olen tylsä ihminen, mutta toisaalta, jos nuo asiat tuovat hyvää fiilistä minulle, miksi oikeastaan lähteä muuttamaankaan mitään? En muista, milloin olisin viimeksi käyttänyt päivän pelkästään "rentoutuen", kotona löhöten. Ehkä pelkään, että ajatukseni karkaavat masennukseen, jos en tee jotain, tai ehkä tosiaan en vain osaa olla tekemättä mitään.
Persoonallisuustyypilleni ominaista on halu tietää, miten asiat toimivat, ja juuri tuota nuo "harrastukseni" tukevat (lukuunottamatta musisointia). Luen blogeja, sillä niistä saa usein näkökulmia, joita ei ennen ajatellut, ja saa pohtimaan postauksessa käsiteltyjä asioita omalta kantiltani. Masentuneisuuteen keskittyvät blogit auttavat paremmin ymmärtämään, miksi itse oikeastaan ajattelen näin, ja mikä sen on aiheuttanut. Psykologia kertoo, miksi ihminen toimii niin kuin toimii, ja siksi se on todella mielenkiintoinen tieteenala (miksi sitten en opiskele sitä?).
Toinen ominaisuus, joka eilen realisoitui, on patologisen huono muistini. Jos jotain tapahtumaa tai muistettavaa asiaa ei ole kalenterissa, unohdan sen melko todennäköisesti. Usein myös blogausten aiheiden kanssa käy näin: Mielessäni on jokin todella hyvä aihe, mutta jos en laita sitä ylös jonnekin, unohdan sen muutaman sekunnin päästä, tai jos vaikka muistankin merkitä sen, en välttämättä muista, mitä aiheesta oikeastaan haluaisin sanoa. Äskenkin mieleeni tuli esimerkki muista asioista, johon huono muistini liittyy, mutta en kykene sitä palauttamaan mieleeni, vaikka ajattelin sitä noin 5 sekuntia sitten. Pitkäaikainen muistini on myös melko heikko, enkä välttämättä muista, kuinka päädyin ensimmäistä kertaa juttusille jonkun henkilön kanssa, joka on sittemmin tullut osaksi kaveripiiriäni.
Tuo huono muistini ja ajattelu rentotumismuotona on yllättävän hyvä yhdistelmä. Kun en muista, mihin lopputulokseen olen ajatusprosesseissa päätynyt, tai joskus edes sitä, mitä olen aikaisemmin pohtinut, voi ikään kuin heittäytyä ajatusten virran vietäväksi, ja antaa mielen liihottaa paikkoihin, eikä haittaa, vaikka olisi käynyt siellä aikaisemmin. Siispä mietiskelyn tarkoituksena ei ole päätyä mihinkään lopputulemaan, vaikka tietysti konkluusioiden kirjaaminen olisikin hyvä tapa löytää jotakin kirjoitettavaa. Blogien kanssa käy usein samoin: Nautin suuresti niiden lukemisesta, vaikka mitään oleellista ei jäisikään päähän konkreettiseksi ajatukseksi. Ehkä ne kuitenkin vähä vähältä kumuloituvat jollain mystisellä tavalla tiedoksi, vaikka en sitä itse tiedostakaan huonon muistini ansiosta.
Sanonta "It's not the destination, it's the journey" kuvaa hyvin näitä ominaisuuksiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti