Elämä ja elämättömyys

En ole vielä kokenut romahdusta. Helpotus sinänsä.

Nyt muistan, minkä takia ylipäätään pidin tipatonta yllä, kun eilen tuo syy vaikutti olevan vielä hämärän peitossa. Krapulapäivinä ajatus ei kulje, koko päivä menee olon korjailuun, väsyttää, vituttaa, pientä morkkistakin on havaittavissa. Tietenkään tuollainen ei ole hyväksi mielenterveydelle, se nyt on selvä juttu (pun intended). Ehkäpä pitäisi raitistua täysin, vaikka juhliminen toimiikin rentoutumiskeinona mainiosti, kun ei tarvitse miettiä mitään, vaan vain olla läsnä. Alkoholista on kuitenkin puhuttu tarpeeksi, siispä muihin aiheisiin.

Olo on tyhjä. Olen alkanut pohtia elämää jälleen. Olenko liian rutinoitunut asioihin? Toistan asioita päivästä toiseen, viikosta seuraavaan, kunnes vuosi on kulunut. Toki, nautin tällaisesta elämästä, en kaipaa hulppeaa seurapiirielämää tai materiaalista onnea, mutta jokin aivojen perukoilla kyseenalaistaa, olenko tai pystynkö olemaan onnellinen tällaisessa elämässä. Tiedän heikkouteni, vahvuuteni, kykyni ja kyvyttömyyteni, ja olen pyrkinyt kehittämään niitä alueita, joilla tiedän olevani vähemmän vahvoilla, mutta siltikin. Jokin osa minusta kaipaa jotain uutta, mutta en ollenkaan tiedä, mitä se voisi olla.

Ehkä tämä ajatus lähti juurikin noiden eilisten bileiden myötävaikuttamana. Muilla tuntuu menevän lujaa, heillä on aktiviteetteja ja todella laaja verkosto tuttavia. Väistämättä tulee vertailtua itseään heihin, kuitenkin ilman katkeruutta. Ehkä tuo on vain illuusio. Kenties hekin viettävät rutinoitunutta elämää satunnaisten juhlien lomassa, että heidänkään elämä ei ole täynnä jotain mysteeristä hohtoa, jonka avulla elämä maistuisi paremmalta. Luultavasti kysymys on vain asennoitumisesta: Kun tuntee elävänsä juuri itsensä näköisellä tavalla, luo sellaisen ilmapiirin, että muutkin uskovat, että tuolla toisella on todella mielenkiintoinen elämä. Kun osaa olla oma itsensä, itsevarmasti vain olla mitä on, muutkin osaavat suhtautua sinuun aivan uudella tavalla.


Entä elämättömyys? Se tunne, että ei ole tehnyt yhtään mitään järkevää koko elämänsä aikana, se tunne, että ei pysty vaikuttamaan elämäänsä millään tavalla, ikään kuin menisi automaatiolla läpi vuosien. Kysymys on tietysti ajatteluharhasta. Jokainen on tehnyt jotain järkevää, jokainen voi vaikuttaa elämäänsä pienilläkin teoilla, automaation voi katkaista, mutta helppoahan se ei aina ole. Jos tuntuu, että elämä on suorittamista, olisi syytä kysyä, miksi oikeastaan ajattelee noin. Kenties elämä todellakin on mennyt vain rutiinien toistamiseksi, mutta useimmiten itsensä vertailu muihin ei johda mihinkään. Onnellisuus on vaikea saavuttaa. Ei ole ohjekirjaa, kuinka olla onnellinen. On vain löydettävä oma polku ja seurattava sitä, tai raivattava uusi, oli se sitten miten vaikeaa tahansa.


Sillä se polku johtaa aina jonnekin.