keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Dissonanssi

Ihmisillä on taipumusta pitäytyä mielipiteissään ja uskomuksissaan, vaikka niillä ei ole aina perusteita. "Abortti on väärin." Miksi? "Abortti on oikein." Miksi? Mielipiteitä ei edes ajatella, ei kyseenalaisteta sitä, mistä ne ovat tulleet. Usein ne tulevatkin juuri sosiaalisista ympäristöistä, ja toisaalta ihmiset tapaavat hakeutua seuraan, jossa mielipiteet yhtyvät tai joissa mielipiteitä ei juuri vaihdeta. Olisi hyödyllistä tietää ovatko omat uskomukset tulleet aivan oikean ajatteluketjun tuloksena, vai onko ne vain omaksuttu jostakin, ja jos niin, onko syytä muuttaa mielipiteitä.


Uskomukset ja mielipiteet luovat tunteen. Tunteen siitä, että tämä uskomus tai mielipide on oikein. Tuota tunnetta ei kyseenalaisteta, sillä ihmiset ovat oppineet siihen, että tietyt ärsykkeet luovat tiettyjä tunteita, jolloin tunteet toimivat ikään kuin indikaattorina siitä, millainen tuo ärsyke on. Esimerkkinä vaikkapa jokin dramaattinen elokuva. Tuon elokuvan kliimaksissa tunnekuohu saavuttaa maksiminsa, joka johtaa kyyneliin. Tuolloin kuvaat elokuvaa surulliseksi, vaikka elokuva käsitteenä ei sitä pysty olemaan. Siis tunne luo elokuvalle ominaisuuden. Joka tapauksessa koska tuo oma mielipide herättää tuon tuntemuksen, tuon "oikeuden" fiiliksen, täytyy sen silloin olla oikea, vaikka muut väittäisivät mitä.


Siispä mielipiteet usein tulevat jostakin sisältä päin, ikään kuin selkärangasta. Tuolloin niitä ei osata kyseenalaistaa, epäillä, mistä ne ovat peräisin. Aivan kuin ne olisivat aina olleet siellä, että olet synnynnäisesti omannut nuo uskomukset. Tämä näkyy varsinkin uskonnollisissa piireissä. Lapsille periytyvät käsitykset jumalista ja uskonnollisen elämän oikeellisuudesta pelkästään sosiaalisesta ympäristöstä. Vanhemmalla iällä nuo uskomukset ovat edelleen vahvoja, mutta niitä ei pysty perustelemaan. Toki, jotkin teologian teoriat ovat erittäin päteviä, mutta nyt on kysymys "riviuskovaisesta". Tällöin ei ole kysymys vuosien pohdinnoista, vaan sisältä kumpuavasta uskosta (vaikka pohdinnat perustuvatkin tuohon tuntemukseen). Tuota uskoa ei kyseenalaisteta, sillä se johtaa sisäiseen ristiriitaan.


Tuota ristiriitaa vältetään kaikin keinoin. Ihmisellä voi olla käsitys kristinuskon luomisopista ja alkuräjähdyksestä yhtä aikaa, mutta usein jompikumpi heitetään pois, koska se ei sovellu maailmankuvaan. Tuon toisen vaihtoehdon olemassaolo luo jännitteen: "Ehkä en olekaan oikeassa." Tuolloin helpompaa on ohittaa toinen pelkällä olankohautuksella, ilman, että sitä jää edes pohtimaan, koska silloin pitäisi taistella tuota tunnetta, tuota opittua indikaattoria vastaan. Näin ihmisen integriteetti säilyy, kun ristiriita vältetään ja tunteiden sekamelska hälvenee. Toinen tapa on sovittaa nuo kaksi asiaa yhteen, jolloin toisesta ei tarvitse edes luopua.

En tietenkään väitä, että itse en soveltaisi tuota psykologista puolustuskeinoa. On vain mielenkiintoista tietää, mistä oikeastaan kaikki mielipiteeni tulevatkaan. Aiemmissa postauksissa mainitsin inhon isääni kohtaan, vaikka se oli täysin epärationaalista ja väärää. Kun lopulta ajattelin asiaa hetken aikaa, tulin lopputulokseen, että tuo mielipide oli täysin vailla pohjaa. Jos en olisi kyseenalaistanut tuota asiaa, olisin vieläkin tuota mieltä, jolloin minkäänlaista kehitystä ei tapahtuisi.

Ehkä dissonanssilla on ollut jokin tarkoitus, mutta se lienee turha jäänne muinaisilta ajoilta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti