Väsyttää, muttei saa nukutuksi. Onneksi loma koittaa kohta, ja luennotkin alkavat olla loppumassa ennen tenttiviikon käyntiin pamahtamista. En tiedä, vaikuttaako syksyn pimeys virkeyteeni vai kenties unilääkkeiden aiheuttama unen katkonaisuus vai sittenkin elämän tyhjyyden tunne. Eilen kehittelin mielessäni jotakin tekemistä jokaisen ystäväni ja kaverini kanssa. Kenties joululomalla saan tilaisuuden sitten viettää aikaa heidän kanssaan, jolloin nuo suunnitelmat voisi toteuttaa: Tuon kaverin kanssa voi katsoa leffaa, tuon kanssa lähteä oluelle, tuon kanssa pelailla jotain.
Toisinaan pidän minusta välittäviä ihmisiä tietyllä tavalla itsestäänselvyytenä. En useinkaan ota yhteyttä kavereihini, ystäviini kylläkin, perheenjäseniin harvoin, ellen tarvitse jotakin (paitsi toiseen veljeeni, jonka kanssa vietän aikaa muutenkin). Kavereille olen se, jolle soitetaan, ja joka useimmiten on valmis lähtemään mihin tahansa milloin tahansa. Arvostan toki heidän seuraansa, mutta koska en tunne oloani täysin omaksi avoimeksi itsekseni heidän seurassaan, olen harvoin se, joka ehdottaa tapaamista. Tästäkin olen kirjoittanut aikaisemmin.
Ehkä nimenomaan noiden ihmisten kanssa tulisi viettää enemmän aikaa, jos kaverisuhde vaikkapa kehittyisi ystävyydeksi. Kuitenkin nuo henkilöt ovat tuttuja jo pitkän ajan takaa, yksi ala-, yksi yläkoulusta. Alakoulukaveri on vanhin tuttuni. Yhdessä vaiheessa olimme ystäviä, pystyimme juttelemaan melkein mistä tahansa yläasteen angstivuosinakin. Kuitenkin kotiolojeni takia tulin yhä sulkeutuneemmaksi, ja kun muutimme kauemmas, ei hän kaivannut perääni, enkä itsekään juuri osannut poistua yksinäisyyden kuplastani. Totuin yksinäisyyteen, pidin sitä vakio-olotilana. Vasta myöhemmin avauduin jälleen, ja kuin onnen kaupalla entinen narsistiystäväni otti kerran hänet mukaansa käymään kotonani. Vanha ystävyys ei kuitenkaan syttynyt heti, ja kaverisuhteen uudelleenkehittyminenkin vaati aikaa.
Yläkoulukaverini kanssa välit pysyivät, koska siirryimme samaan lukioon. Hän oli ainoa henkilö, jonka kanssa vietin aikaa lukiossa. Sinnittelin ensimmäisen vuoden jotenkin tekemättä minkäänlaisia yhteyksiä muihin luokkalaisiini, joten tuo kaverini kannatteli minut läpi tuon harmaan vuoden. Lukion toisella osasin jo avautua. Ilmeisesti kesällä tapahtui jotain merkittävää, mutten tiedä, mitä. Muutimme pois toisen myrkyttämästä kodista, vaikka hän ei ollutkaan enää ollut maisemissa aikoihin. Kenties tuo maisemanvaihdos auttoi avautumisessani: Oli kuin ilmapiiri olisi muuttunut täysin, ja entinen, sulkeutunut minä olisi jäänyt taakse. En kuitenkaan muista noista ajoista juuri mitään, joten en voi sanoa varmaksi, miksi koin niinkin radikaalin transformaation.
Outoa onkin, että ne ihmiset, jotka olen tuntenut pisimpään, eivät ole kovinkaan läheisiä minulle: Äitini on minulle melko tuntematon, sisarusten kanssa ei voi jutella henkeviä, vanhimmat kaverini ovat joko jättäneet minut tai minä olen heidät jättänyt, lukuunottamatta noita kahta. Kenties nuo ihmiset muistuttavat itseäni vanhoista huonoista ajoista, joten he ikään kuin vievät minut takaisin vuosien taakse siihen minään, joka tuolloin olin. Äitini on aina ollut läsnä, joten hänen seurassaan olen se sulkeutunut poika, joka yritti selvitä. Sisarusten kesken olen selviytyjä, niiden traumojen jakaja, joista ei puhuta. Alakoulukaverini kanssa muistan yksinäisen itseni, joka haihtui pois kuvioista. Yläkoulukaverini muistuttaa minua siitä ihmisestä, joka oli kahden niin erilaisen elämän välitilassa, entisen elon ja odottamattoman suuren muutoksen.
Ei siis ihme, miksi en tunne itseäni aina itsekseni noiden ihmisten seurassa, jos palaan aina takaisin siihen rooliin, jota kulloinkin pidin yllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti