Nettideittikokeiluni numero 383 meni odotettavasti, eli pieleen. En ole yllättynyt, pettynyt, enkä mitään. Erästä henkilöä, jonka tiedän ihan IRL, käy kuitenkin sääliksi. Hän luo lähes päivittäin uuden profiilin tuohon palveluun, lähes samoilla tiedoilla, mutta joka kerta hän yrittää jotain uutta lähestymistapaa. Kuitenkin sanavalintojen kautta huomaa helposti, että kyseessä on sama henkilö. Välillä hän häviää moneksi viikoksi, mutta profiili ei koskaan säily yli vuorokautta.
Alussa (joskus viime kesänä) hän kuvaili itseään sporttiseksi, trendikkääksi ja kauniiksi, ja haki tietenkin komeaa ja lihaksikasta miestä elämäänsä. Nyt hän kuvaa itseään mielenkiintoiseksi persoonaksi ja "normaali"vartaloiseksi, eikä kategorisoinut minkälaista miestä etsii. Hän yrittää aina tuttavallista lähestymistapaa, tyyliin "olisi kiva löytää joku, jonka kanssa tehdä asiaa x", ja useimmiten hän toistaa tuon monissa kappaleissa.
On raastavaa, miten julma maailma voi ollakaan ihmisille, jotka ovat syntyneet "huonoilla" geeneillä. Toki on kaksinaismoralistista sanoa näin, sillä en itsekään deittailisi omaan silmääni epämiellyttävältä näyttävää henkilöä. Tuo ihminen ei kuitenkaan ole silmiinpistävän epäkauniin näköinen omasta mielestäni, ja sporttisuus-osuus kuvauksesta pitää paikkansa.
Mitä oikeastaan haen takaa tällä kuvauksella? Sitä vain, että käsitys omasta itsestä voi olla hyvinkin kiinni siitä, miten ympäristö reagoi sinuun. Tuossa tapauksessa ihminen luuli olevansa "kärkikastia" ja oli siksi yli-itsevarma ja kenties hiukan ylimielinenkin, mutta kun muu maailma ja sen käsitykset astuivat kehiin, tippui myös oman itsensä arvostus pohjalukemiin. On positiivista olla itsevarma, mutta ylimielisyyttä en kestä. Toisinaan nuo kaksi ovat kuitenkin synonyymeja toisilleen, mikä on harmittavaa.
Toinen asia, mitä tuo sai ajattelemaan on se, miten tärkeää on olla haluttu. Naisten ulkonäköpaineiden jatkumossa ulkoisesti vähemmän kauniit ihmiset ovat jatkuva arvostelun kohde (tai ainakin se tulkitaan sellaisena ryhmänpaineen vuoksi), mikä vie jo valmiiksi hataralla pohjalla olevan itsetunnon lähes olemattomiin. Kun sitten prinssiä uljaalla ratsullaan ei saavukaan niin helposti kotiovelle kuin joillekin toisille, on masennus taattu.
Luulen, että naisia parisuhteettomuus nakertaa vielä enemmän kuin miehiä. Stereotyypillisen kulttuurillisesti nainen on Nainen, kun hän on avioliitossa ja saanut lapsia, kun taas mies on Mies, kun hän on käynyt armeijan. Noiden määritysten perusteella naiseuteen liittyy huomattavasti enemmän paineita ja vaatimuksia kuin mieheyteen. Ulkonäkökeskeisyyden takia ne ihmiset, varsinkin naiset, jotka eivät koskaan ole olleet parisuhteessa tai joilla ei ole koskaan ollut vispilänkauppaa, tuntevat itsensä usein rumiksi ja epähalutuiksi, vaikka todellisuudessa tilannetta sen oikean™ kohtaamiseksi ei vain ole päässyt syntymään syystä tai toisesta.
Näin ainakin haluan uskoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti