"Ratkesin" jälleen juomaan. Olin tipattomalla noin 4 kuukautta, enkä muistanut, miten hauskaa ryyppääminen oikeastaan voikaan olla. Tapasin kavereita, joiden kanssa en ole jutellut pitkään aikaan, juttelin ihmisille, joiden kanssa en ole ennen juurikaan jutellut ja "syvensin" jonkinlaista suhdetta ihmisiin, joihin olin tutustunut vain pintapuolisesti. Ehkä tämä on hyvä asia, vaikkakin aivosolujen tuhoaminen on toki pakollinen paha siinä sivussa.
(Tässä välissä antakaa anteeksi kaikki kirjoitusvirheet, jos niitä on, olen edelleen hiprakassa)
En tiedä, miksi oikeastaan tein näin. Kävin ennen tuota tapahtumaa toisilla treffeillä, ja tulkitsin tilanteen niin, että tuota toista osapuolta ei kiinnosta ollenkaan. Tämä oli itselleni ihan OK. Oudoksi tilanteen tekee se, että hän oli jo toisten treffien jälkeen ilmoittanut tuttavalleni, ettei ole kiinnostunut minusta, mutta sain tämän rikkinäisen puhelimen viestin vasta tänään, kun olin kotoutunut juomingeista. Miksi hän ylipäänsä lähti toisille treffeille? No, ei pidä ylianalysoida tilannetta. En (vielä) ajattele olevani aivan paska jätkä, kaikille kelpaamaton ihmisraunio, mutta kenties tuollainen aika vielä tulee. Viikonloppua odotellessa. Silloin on aikaa pohtia elämän järjettömyyttä ja sitä, ettei mitään hyvää tapahdu itselleni.
Mutta toisaalta, ehkä olen kasvanut niin paljon ihmisenä, että kykenen ottamaan tuon vastoinkäymisen vastaan oikein, niin, etten masennu täysin. En ole aivan maani myynyt juuri nyt, joten suunta näyttää hyvältä. Toisaalta laskuhumalan iskiessä mieli voi olla toinen. Tuntuu oudolta. Olo ei ole hyvä, eikä huono. Useimmiten tunnetilani on ääripäissä, joten tilanne on täysin uusi. Ehkä tämä on "oikeanlainen" reaktio tähän tilanteeseen, ehkä vasta sulattelen uutista.
Tuntuu siltä, että haluaisin kertoa jollekulle kaiken. Mutta en voi, en voi. Paljastin suurimman osan asioista jo ystävälleni, mutta silti olo tuntuu oudon tyhjältä. Katarsista ei päässyt syntymään, joten mitä voin tehdä? Tunnottomuus on pahinta, kun ei tiedä, miten olla. Olenko surullinen, vaiko huojentunut? Olenko vihainen, vaiko onnellinen? Itsellenikin tuli tunne, että ehkä tuo henkilö ei ole oikea itselleni, joten miksi kääntelen tällaisia ajatuksia päässäni?
Miesten on otettava vastuu sydämen särkymisestä, enkä käsitä, miten he sen kestävät. On rohkeaa pistää itsensä alttiiksi täydelliselle romahtamiselle "rakkauden" edessä, mutta mies on vahva ja pysyy sellaisena vastoinkäymisistä huolimatta. En väitä, että naisilla tilanne on helpompi, mutta mies on useimmiten vastuussa aloitteesta stereotyyppisessä heteronormatiivisessa parisuhdeasiassa, siispä heillä on eniten hävittävää. Naisilla rohkeutta on sanoa kyllä, antaa mahdollisuus tuolle (kenties) tuntemattomalle herrasmiehelle, mutta silti. Mies avaa syvimmät tunteensa, repii kaikki haavat rikki, mutta haavoihin asetetaan pelkkää suolaa. Olen katkera, olen helpottunut, olen masentunut, olen onnellinen. Mitä oikeastaan tunnen? Miksi en ole kuin muut, itsevarma ja kykenevä? Ei ole oikein leikkiä tunteilla, mutta jos varmuutta niistä ei ole, saako niillä pelata?
She gave me hope. Losing all hope is freedom.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti