Viime aikoina olen miettinyt paljon lapsuutta, nuoruutta, suhdetta vanhempiini, tukahdutettuja tunteita ja huonoja kasvualustoja. On mielenkiintoista, miten en ole kuin vasta lähiaikoina kyseenalaistanut omaa lievästi kieroon kasvanutta identiteettiäni ja ajatuksiani. Toisaalta siihenhän minut juuri opetettiin; kaikki kyseenalaistus on väärin. Tosin tuo koski vain toista ja äitiäni, aikoinaan. Mutta en ole koskaan pohtinut jälkeen päin, miten paljon vastuuta äidillänikin oli kaikessa, rakastuessaan narsistiin. Rakkaus on sokea, sanotaan, ja tottahan se on.
En ole koskaan syyllistänyt äitiäni mistään, koska se kuului toisen oppeihin, mutta mielenkiintoista asiasta tekeekin se, että jatkan noiden samojen teesien kanssa vieläkin, vuosia heidän eronsa jälkeen. Ehkä nyt onkin aika tehdä muutos ja pohtia asiat puhki.
Tuolloin tunteita ei saanut näyttää, elleivät ne olleet "oikeita", joten tukahdutin ne. En avautunut kenellekään, ystävilleni en maininnut sanallakaan perhe-elämästäni (toisaalta, mitään varsinaista vertauskohdetta itselleni ei ollut, kaikki oli okei), sulkeuduin täysin. Ehkä juuri tuon takia en tunnekaan mitään äitiäni kohtaan: Tunteet repressoitiin, mielipiteitä kysyttäessä vastasin aina "en tiedä" (koska en todellakaan tiennyt, sillä mielipiteitä ei saanut olla), vetäydyin aina pois tilanteista, joissa olisin ollut toisen tai äitini kanssa. En muista hyviä hetkiä, jolloin olisimme olleet äidin kanssa kahden, tosin ylipäätään hetkiä ei ollut kovinkaan monia, luulisin. Olin vieras omassa kodissani, vain yksinäisyys pelasti kodin sisällä, ulkomaailmassa kaverit. Välttelin (ja välttelen edelleen) kahdenkeskisiä tilanteita äitini kanssa vanhasta muistista (tai muistamattomuudesta).
Siispä kiintymyssuhde, jos sellainen lapsuudessa oli, katkesi täysin molempiin vanhempiin, äidin saadessa yksinhuoltajuuden ja muodostaessaan uuden parisuhteen. Ehkäpä siksi minulla oli jonkinlaisia estyneen (avoidant) persoonallisuushäiriön piirteitä. Kehen voisi luottaa, jos ei omaan huoltajaan?
Tuolloin ajattelin, ja edelleen huomaan ajattelevani, että emotionaalinen estyneisyys on vain osa persoonallisuuttani, masentuneisuus pala mielenmaisemastani. Ei. Ei ole. Minulla on oikeus tunteisiin, ja haluan tuntea. Haluan tuntea palavaa vihaa toista kohtaan, enkä vain kliinistä, rationaalista inhoa. Haluan, että sydän käy ylikierroksilla, haluan mielikuvia, joissa vahingoitan häntä. Haluan, että tuntisin jotain äitiäni kohtaan, mutta kenties se on lukittuna liian kauaksi mieleni perälle, ja avaimen olen heittänyt pois jo vuosia sitten.
Peitin hymyni nuorempana aina, kun olin katsomassa televisiosta jotain hauskaa, kun äiti voisi kysyä, mikä niin naurattaa. Ei hän tietenkään olisi vähätellyt huumoriani tai estänyt tunnereaktiotani, mutta tuohon rooliin, tunteettomuuteen, oli ollut pakko oppia. Pari kuukautta sitten äitini kertoi jotain ukin kuolemasta, aivan äkkiarvaamatta siirtyi tuohon aihepiiriin. Tunsin oloni erittäin vaivautuneeksi; en osannut asettua hänen asemaansa. Vaihdoin puheenaihetta nopeasti.
Tahtoisin selittää isälleni, että olen pahoillani. Olen pahoillani, etten ottanut yhteyttä. Minulle sanottiin, että olet paha, että äitini on ainoa oikea huoltaja, ja tähän pisteeseen saakka itsekin ajattelin, että olet pelkkä ihmisroska. Tämä oli vain aivopesua, jota itsekin jatkoin liian kauan. Sinä välitit minusta, rakastit. Voimasi loppuivat, et jaksanut taistella huoltajuudesta. Toinen oli liian vahva vastustaja.
Anteeksi isä.
Äitini on edelleen tuota mieltä.
Miksi minulta on riistetty kaikki nuo vuodet, kaikki muistot, olivat ne sitten miten vaikeita tahansa? Tuntuu, että nuo 7 vuotta elämästäni on kuin unta. Vasta nyt alan herätä, nähdä asiat kirkkaammin. Huomaan, miten solmussa ajatukseni ovat, ja miten oudosti tunteeni toimivat. Nyt, ajatellessani isää, tunteet tulevat pintaan (itkin, myönnän), vaikka juuri äsken olin vielä neutraalissa olotilassa, lähes positiivisessa moodissa. Minulla ei ole keskiväliä tunteissa, on vain ääripäät ahdistus ja positiivisuus sekä akuutti suru ja akuutti onnellisuus. Nuo kaksi viimeistä aktivoituvat harvoin, mutta ne tulevat aivan yhtä yllättäen.
Kuvitella, että luulin olevani kunnossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti