Miksi oikeastaan käyn porukoillani niin usein? En koskaan hyödy siitä mitenkään, vaan se päinvastoin vetää mielen alakuloiseksi ja tuo tyhjyyden tunteen lähes poikkeuksetta. En osaa kommunikoida äitini kanssa. Toki heitämme pintapuolisia kuulumisiamme toisillemme, mutta en osaa olla hänen seurassaan luontevasti. Hänen kanssaan samassa huoneessa oleminen on kiusallista, jos minulla ei ole mitään, millä harhauttaa mieltäni pois tuosta tunteesta, jotain, millä ikään kuin puolittaa läsnäoloni, esimerkiksi kitaran tai sanomalehden muodossa. Ehkä tunnen jonkinlaista velvollisuutta lapsena vanhempaani kohtaan. Tosin en ollenkaan tiedä, nauttiiko äitikään minun seurastani, kun omasta mielestäni tunnelma on aina jäätävä. En oikeastaan tunne häntä, joten on hankala sanoa. Vältän kotona käymistä, jos sisarukseni ovat muualla, sillä sisarusteni ympäröimänä tunnelma on vähemmän ahdistava.
Osaltaan myös sisarukseni luovat tuon velvollisuudentunteen, luulisin. Äitini ei ole mielestäni nuorempien sisarusten kasvattajana mitenkään onnistunut (puhumattakaan minun kasvatuksestani), tosin siihen saattaa vaikuttaa se, että hän on ollut yhden tai useamman lapsen ympäröimänä jo 25 vuotta, ja vielä pitäisi jaksaa. Hän tiuskii lapsille ja on suorastaan ärsyttävä joissakin piirteissään, muun muassa jatkuvassa aliarvioimisessa, mitä hän ei itse tietenkään näe.
Olisi paljon helpompaa, jos vihaisin tai rakastaisin äitiäni, mutta ei, olen täysin neutraali. En osaa puuttua tuohon kasvatukseen, sillä eihän tuntemattomillekaan huudella henkilökohtaisuuksiin meneviä asioita, ja tuntemattomaksi äitini miellän. Enkä usko, että sanoillani olisi mitään merkitystä, korkeintaan välit viilenisivät hieman, mutta meno jatkuisi samanlaisena. Ehkä järkevämpää olisikin pitää välit kotiin jokseenkin kunnossa, jotta sisarukseni voisivat tukeutua minuun, jos tarve vaatii. Tosin en tiedä, olenko optimaalinen veli, sillä ikäeroa on jonkin verran.
Kävimme tänään hautausmaalla ukkini haudalla porukoitteni kanssa. En tuntenut isoisääni, en ollut syntynyt, kun hän kuoli, joten en mitenkään herkistynyt tapauksesta. Hautausmaalla oli kaunista, illan pimeyden valaisi kynttilämeri. Mietin äitini vieressä seistessäni, ukkini hautakiveä katsellen, tuntisinko samalla tavalla seistessäni äitini haudalla, eli neutraalia suhtautumista, ilman negatiivisia tai positiivisia tuntemuksia. Tuollainen on melko hirvittävä ajatus. Ihmisen, jonka kanssa olen elänyt 18 vuotta, hautakivi herättää yhtä paljon tunteita kuin jonkun tuntemattoman.
Mietin, onko hautakivissä mitään järkeä. Toki, se on jonkinlainen fyysinen, pysyvä muistoesine jostakusta rakkaasta, mutta eikö noita rakkaimpia muka muista ilman monumenttia? Ehkä kyse on kuitenkin kunnianosoituksesta, eikä niinkään mementosta: Tuo henkilö oli niin tärkeä, että hänelle on omistettu maakaistale, jonka luokse asetetaan koristeita varsinkin juhlapyhinä.
En tiedä, tulisinkö käymään äitini haudalla kovinkaan usein. Ja voi helvetti, miten tunteettomalta kuulostankaan...
Ei ole olemassa oikeita tai vääriä tunteita, tunteet riippuvat henkilöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti