Nanna loistavasta Positiivisuusprojekti-blogista linkitti eilen Maanhalla-blogin postauksen, joka käsittelee mielenterveysongelmia ja sitä, miten ihmiset oikeastaan näkevät ne ja miten ne oikeastaan tulisi nähdä (linkki alla, tsekatkaa jos kiinnostaa). Pohjimmainen ajatus tuossa blogautuksessa on oikea, eli se, että mielenterveyden horjumista ei pidä nähdä mitenkään outona, ihmisen omasta syystä johtuvana, mutta kaikki muu herätti lähinnä kummastusta omassa mielessäni. Esitän omat mielipiteeni blogin pääpointeista.
1. Mielen oireilu ei ole sairautta, mielen oireilu on terveyttä.
Olen samaa mieltä. Toisaalta, veren purkautuminen keuhkoista ja sen ulos yskiminenkään ei ole sairaus vaan oire jostakin sairaudesta. Tärkeää ei ole, miten, vaan mitä. Sama pätee mielenterveyteen: Jos ihminen tuntee olonsa jatkuvasti alakuloiseksi, jaksamattomaksi ja paineen alla olevaksi, on taustalla jotakin. Alakuloisuus ja jaksamattomuus ovat normaaleja tiloja, mutta kroonistuessaan ne viittaavat sairauteen. Mielen oirelu on vastareaktio: Kehokin reagoi esimerkiksi tulehdukseen tuottamalla vasta-aineita, joiden seurauksena voi olla ruumiinlämpötilan kohoaminen. Sairastuessaan mieli oireilee erinäisin tavoin, aivan kuten kehokin.
2. Mielen oireet eivät tule sattumalta kohdalle.
Voivat tulla. Kyllä, useimmiten masennus juontaa juurensa lapsuuteen, huonoihin käytösmalleihin, jotka sitten tallentuvat aivoihin, mutta esimerkiksi seksuaalirikosten uhreiksi joutuneet tuskin löytävät syytä mielensä oireiluihin suoraan lapsuudesta, ellei se silloin tapahdu.
3. Mielen rikkoutuminen on tervetullutta.
Ei todellakaan. Vaikka kyseessä olisikin pitkän henkisen epätasapainon kärjistymä, mielen rikkoutuminen voi pahimmillaan johtaa itsemurhaan, eikä suinkaan aina avun hakemiseen ja "itsensä tutkiskeluun", jonka seurauksena saavutetaan parempi elämä. Ei. Mielensairauksista paraneminen on pitkä prosessi, eikä pohjalta ole yhtään sen helpompi nousta kuin reunalta, vaikka pohjalle mentäessä saattaa herättää läheiset oman tilanteen tasalle.
4. Ihmisiä ei tulisi jaotella sairaisiin, terveisiin ja paraneviin; diagnoosit ovat pahasta; lääkehoito voi olla tarpeen, mutta pitkään jatkuessaan se vain aiheuttaa ongelman uinumisen.
Rikkimeneminen on tila, josta nimenomaan tulisi päästä pois, mutta oikeilla keinoilla. Diagnoosit auttavat oireiden avulla tunnistamaan sairauden ja löytämään keinoja, joilla sitä voidaan hoitaa. Eihän esimerkiksi sairaalaankaan tuoda potilaita ja syötetä samanlaisia lääkkeitä kaikille, toivoen, että he paranisivat. Ei, ensin selvitetään, missä sairaus on, ja sitten tiedetään, miten se hoidetaan. Samoin mielensairauksilla. Oikeilla keinoilla tarkoitan juuri kognitiivista terapiaa ja muita sellaisia, enkä lääkkeiden tuputtamista: On hoidettava sairaus, eikä poistettava vain oireita. Lääkkeet auttavat jaksamaan pahimman ajan yli, jonka jälkeen on helpompi käsitellä asioita ja löytää ratkaisut ongelmiin, sairauteen.
Miksi ihmisiä ei tulisi jaotella noin? Mielestäni kysymys on enemmänkin muiden ihmisten omista ennakkoluuloista ja suhtautumisesta. Se, että asialle ei anneta nimeä ei poista asiaa. Veritulppaa sairastava on sairas, veritulpasta parantunut terve. Mielenterveyden ongelmissa kyse on usein vakavasta asiasta, jota on vaikeampi parantaa, mutta se on mahdollista. Toki esimerkiksi masennus voi kulkea taustalla koko elämän.
Lisäksi diagnoosit eivät tarkoita, että ihminen on heikko tai huono. Syöpäpotilas ei ole heikko, eikä ole skitsofreenikkokaan, mutta ajatus siitä, että mielen rikkoutuminen olisi "lahja" on perverssi.
5. Puhutaan toipumisesta ja eheytymisestä [...] mutta taustalla on ajatus, että kaikkien kuuluu saada toipua. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että toipumista pidetään tavoiteltavana ja suotavana. Tämä voi olla tietyssä mielessä rikkimenneen syyllistämistä.
Hetkinen. Eikö masentunut saakaan toipua, päästä eroon syyllistävistä ajatuksista ja itsesyytösten kierteistä, totaalisesta pessimistisyydestä ja kyynisyydestä? Totta kai mielensairauden hoitaminen on tavoiteltavaa, sillä useimmiten se johtaa parempaan elämänlaatuun, eikä kukaan kaipaa masentuneisuuden tunnetta. Miten se, että haluaa parantaa elämäänsä olisi syyllistämistä? Ymmärrän pointin: Masentunut ei ole ali-ihminen, joka ei elä, mutta yhtä lailla masennus voi passivoida niin, että eläminen vaikeutuu huomattavasti. Eikö siksi olisi helpompaa päästä siitä eroon?
Nämä viisi epäkohtaa olivat päällimmäisimmät, mihin törmäsin. Kirjoittaja syyllistyy itseasiassa samaan asiaan, mitä itse kritisoi. Diagnoosit "vetävät epäaitoja rajoja ihmisyyteen", mutta kirjoittaja itse laittaa kaikki mielenterveysongelmat samaan pakettiin: Seksuaalirikosten uhrien oirehdinnat, pitkäaikaisesti masentuneet, itseään vahingoittavat, skitsotypaaliset, jne. Eikö tuo ole juuri ihmisten erilaisuuden rajua häivyttämistä, luokittelussaan pahempaa kuin rajaviivojen vetäminen oirehdintaan? Rajaviivat ovat tarpeellisia, erilaisuus on hyväksi, ja se, että niputetaan kaikki samaan kategoriaan on ihmisen pahimman puoleista aliarviontia ja vaikeuttaa avun saantia ja tarpeen arviointia huomattavasti. Rikkimeneminen ei aina johdu "pitkään jatkuneesta elämän tasapainottomuudesta", joten yksi lääke ei tepsi kaikkeen.
Toki kirjoituksessa kyseessä oli vain mielen rikkimeneminen, eikä se välttämättä tarkoita vakavimpia mielensairauksia, mutta silti. Ihmiset ovat erilaisia, eivätkä kaikki kestä mielen särkymistä, joten ajatus siitä, että se johtaisi ainoastaan elämänlaadun paranemiseen on mielestäni turhan yksinkertaistettu.
Kirjoittajan suurin "moka" on se, että hän ajattelee mielensairauden olevan jokin mörkö, jota ei ole olemassa. Mielestäni ajatus on väärä. Mitä nopeammin hyväksytään se, että mielenterveyden ongelmat ovat sairautta siinä missä "fyysiset" sairaudet, sitä alempi on kynnys hakeutua apuun. Se, että mielen rikkoutuminen olisi vain "kutsu itsensä äärelle", on mielestäni vahingollinen, sillä se aliarvioi yksilön tilanteen: Kaikki eivät pysty ajattelemaan itselleen parempaa elämää, eivätkä kaikkien ihmisten mielenterveydelliset ongelmat ole samalla tasolla.
Kuitenkin hyvääkin sanottavaa on. Suosittelen lukemaan tuon postauksen, ainakin osan "Herkkyys on vahvuutta", sillä se on todella osuva kuvaus lapsuuden tilanteen peilautumisesta aikuiselämään.
Huh, tulipa romaani. Sanottavaa olisi vielä, mutta jääköön tähän.
Maanhalla: http://maanhalla.wordpress.com/2012/06/11/sarkyminen-on-kaunista-yksi-nakokulma-mielenongelmiin/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti