En ole itse parisuhdeihmisiä. Ainakaan stereotyyppisen, normien mukaisen parisuhteen ihmisiä. Tällä tarkoitan sitä, että roikutaan 24/7 kiinni toisessa, jolloin muu elämä jää taka-alalle, ja jo parin kuukauden jälkeen pitäisi olla muuttamassa yhteen. Ja sitten vielä lapset. Ei noissa edellä mainituissa mitään vikaa tietenkään ole, itse vaan en pysty moiseen.
Aloitetaanpa tuossa kiinniroikkumisesta. Itse olen nk. hitaasti lämpeävää sorttia, että vasta ehkä puolen vuoden tuntemisen jälkeen pystyn olemaan ihmiselle oma itseni (mitä ikinä se tarkoittaakaan), tai ainakin enemmän oma itseni kuin joku muu. Siksipä tuo joidenkin suosima muutamien treffien jälkeen tapahtuva yhteensulautuminen tuntuu oudolta. Toisaalta, ehkäpä kun tapaa sen oikean™, pystyykin jakamaan sielunsa sisällön hetikohta tapaamisen jälkeen, jolloin läheisyyskin tulee luonnollisemmaksi. Who knows, ainakaan sellaista henkilöä ei ole tullut vastaan.
Se, että pitäisi luopua omasta elämästä parisuhteen takia on hirvittävä ajatus (toisaalta kiehtova kokeilu), mutta se lienee jopa normina. Esimerkiksi en useinkaan ole kuullut vanhempien sukulaisten puhuvan ystäviensä tapaamisesta. Toki nyt kysymys on perheellisistä, ei pelkästään parisuhteessa elävistä, mutta kuitenkin. Perhe ja sukulaiset korvaavat lopulta ystävät, mikä on huolestuttavaa. Ystävät valitaan, perhettä ja sukulaisia ei. Kärjistetysti lapsesi voi olla täysi kusipää (mutta rakas sellainen), tai puolisosi sukupuu täynnä hometta, mutta se pitää kestää. Kuulostaa huonolta diililtä.
Yhteenmuuttaminen. Harkitse erittäin tarkkaan, sillä se muuttaa parisuhteen laatua, joko hyvään tai huonoon suuntaan. Useimmiten huonoon, sillä miten hyvin luuletkaan tunetavis parisuhteen toisen osapuolen, et välttämättä tiedä mitään hänen tavoistaan kotona. Hän voi olla aamu-uninen, kun itse olet ilta-uninen. Hän voi siivota liian vähän sinun makuusi, tai sitten on yli-innokas hygienisti. Hän tahtoo tulla kotiinsa vain rauhoittumaan rankan päivän jälkeen, kun itse haluat kiihkeää seksiä joka ilta, juuri siinä Salkkareitten jälkeen (uh, mikä esileikki).
Jos treffikumppani haluaa tulla kotiisi käymään, miksi siivoat? Tietysti tehdäksesi vaikutuksen; että deitti kokee olevansa tervetullut. Toisaalta, kun siivoat kuukauden pölyt nurkista ja tuhoat työpöytäsi järjestelmällisen kaaoksen, et anna oikeaa kuvaa omista tavoistasi. Tavalla tai toisella parisuhde perustuu enemmän tai vähemmän valkoisiin valheisiin, mutta yhteenmuuttaminen paljastaa nuo pienet petoksen penteleet.
Olen nähnyt liiankin usein seuraavanlaista toimintaa: Lapsilla yritetään paikkailla huonoa parisuhdetta. Tämä on niin monella tavalla vääränlaista toimintaa, että en ymmärrä, miten niin moni ihminen tuollaiseen sortuu. Ensinnäkin, lapsella ei tule olemaan erityisen hyvät olot kotona, jos vanhemmat ovat yhdessä vain lapsen takia. Toisaalta, eroaminenkin tulee olemaan lapselle haitallista, varsinkin, jos se tapahtuu riitaisasti, jolloin yksi osapuoli omii itselleen huoltajuuden. Yhteishuoltajuus lienee paras vaihtoehto, jos parisuhde ei enää toimi ja lapsi on silti maailmaan pukahtanut. Toiseksi, lapsi oppii itse jonkin ylläolevista käyttäytymismalleista, jolloin hän saattaa toistaa vanhempiensa virheitä. Kolmanneksi, ero tulee tapahtumaan, jos parisuhde ei ole kunnossa lapsen tullessa maailmaan, sillä viimeistään lasten lentäessä pois pesästä tulee viimeistään realisaatio, että on "kasvettu erilleen". Kun on 18+ vuotta keskitytty pelkästään lapsiin, on vaikea lähteä uudelleen tutustumaan tuohon henkilöön, joka autiota taloa kanssasi asuttaa.
Ylipäätään vihaan sitä, että millä tahansa elämän osa-alueella pitää olla normeja, joita tulee noudattaa. Ihmiset ovat, ja tulevat aina olemaan, yksilöitä ennen kaikkea. Miksi siis yksi käyttäytymismalli sopisi kaikille? Miksi kuusikymppisenä ei voisi käydä ystävien kanssa elokuvissa? Miksi nelikymppinen, baarissa karaokea laulava ikisinkku on säälittävä? Miksi ei voisi elää 50 vuotta kestävässä parisuhteessa ilman lapsia, vain nauttien toisen ihmisen seurasta, ja siitä, että on löytänyt sielunkumppanin?
Toisaalta, ehkä parisuhteen on tarkoituskin muuttua sen edetessä. Lapset ovat kenties osa tuota kehitystä.
Minkälaisen parisuhteen itse haluan? Sellaisen, jossa toinen osapuoli on samalla aaltopituudella ja taajuudella kanssani. Sellaisen, jossa voin tulla kotiin sekä rauhoittumaan omiin askareisiin, että nauttimaan läheisyydestä, intiimiydestä, rakkaudesta, tai yhtä hyvin sellaisen, jossa asutaan erillään, mutta ollaan silti läheisiä. Sellaisen, jossa ei tarvitse esittää mitään. Sellaisen, joka oikeasti voisi kestää ikuisesti.
Sellaisen, joka lienee vain unelmaa.
(Aihe vähän karkasi omille teilleen, mutta menköön ajatuksenvirta flunssan piikkiin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti