Miehisyys & tunteet

Hakekaa popkornit, istuutukaa tiiviisti penkkiin ja pitäkää kiinni, sillä tänään puhutaan tunteista. Varsinkin miesten tunteista, ja oma näkökulmani miesten käytökseen yleensä. Olenhan jonkin sortin ekspertti; kuulun itsekin tuohon ryhmään. Totta kai käsittelen asiaa stereotyypittäen ja yleisellä tasolla, sillä on usein hyödyllisempää löytää yhteyksiä kuin keskittyä erilaisuuksiin.

Toisinaan kuulee (lukee) ihmettelyä siitä, miksi miesten on vaikea puhua tunteistaan. Oikeastaan syynä lienee se, että siihen ei oikeastaan kannusteta missään vaiheessa elämää. Jo lapsena poikia istutetaan miehen rooliin, ja pieni nahistelu poikien välillä koetaan normaaliksi. Toisin on, jos tyttö osoittaa aggressiivisia merkkejä; häntä nuhdellaan. Tyttöjä siis opetetaan, että fysikaalisuus on pahasta, jolloin empaattisuus korostuu. Vastaavasti pojilla tuo on toisin päin.

Otetaanpa tilanne. Poika on kaverinsa kanssa pihalla leikkimässä. Kaveri päättää tönäistä pojan nurin, ja poika rupeaa itkemään. Kaveri haukkuu poikaa pikkuvauvaksi, kun ei kestä tuollaista. Poika menee valittamaan huoltajalleen. En usko, että kovin moni huoltaja tuollaisesta hermostuu niin, että kuulustelee kaveria, ellei pojalta ratkennut luita. Katsotaan vain haavan syvyyttä ja meno jatkuu. Pojalle tulee sellainen käyttäytymismalli, että kaikki on kestettävä, että fyysisyyttä vastaan taistellaan fyysisyydellä. Tunteisiin ei kiinnitetä huomiota: Se, että joku vahingoittaa sinua tarkoittaa uhkaa fyysiselle olemukselle, mutta tunnetason satuttamista ei huomioida.


Siispä tunteet pistetään sivuun, ja poika kivettyy sisimmässään. Tunteet kätketään kovan kuoren sisään, jolloin niihin pääsy on hankalampaa. Jos tuohon ei opi, saattaa jossain vaiheessa ajautua ongelmiin. Viimeistään teini-iässä, hormonipyörremyrskyn iskiessä sielun satamaan, on pojilla totuuden hetki: Ne pojat, jotka ovat kovia, "cooleja" kestävät sen läpi lähes vahingotta, kun taas ne pojat, jotka ovat "heikkoja" ovat tykinruokaa angstisille kiusaajille. Itse kuuluin (yritin kuulua) yläkouluiässä aiempaan kategoriaan, lähinnä kotiolojen takia. Lukiossa viimeistään kuitenkin kovuus hajosi.


Niinpä kovista pojista tulee itsevarmoja ja heikoista epäröiviä miehiä. Ja, koska itsevarmuus on avu sekä parisuhdemarkkinoilla että elämän muilla sektoreilla, on miesten oltava Miehiä isolla M-kirjaimella, jolloin myös heikot yrittävät kätkeä epävarmuutensa kyynisyyteen, joka joissain tapauksissa voidaan väärin perustein tulkita itsevarmuudeksi.

Siis miesten on oltava kovia, ja tunteita ei missään vaiheessa prosessoida. Miestä ei masenna, häntä vain vituttaa. Mies ei vietä aikaa ystävien kanssa, vaan jauhaa paskaa jätkien kanssa. Sentimentaalisuus sivuutetaan, ja tunteiden näyttäminen on epämiehekästä. Tällöin oman itsensä ilmaisua ei tule harjoitettua, ja omien tunteiden tunnistaminenkin on vaikeaa. On vain jotenkin tietoinen huonosta olosta, ja sitä oloa tulee helpotettua fyysisten aktiviteettien tai päihteiden avulla. Siispä ei ole mikään ihme, että stereotyyppinen mies, joka ei puhu eikä pussaa, voi hyvinkin olla todellisuutta.

Jos ajatellaan pelkästään tuota stereotyyppistä miestä, minua ei laskettaisi miehen kategoriaan. Minua ei kiinnosta autot, penkkiurheilu, räiskintäpelit, porno, väkivaltaisuus, aseet tai Popedan musiikki. Ehkä en ole kiinnostunut noista edellämainituista tuon "vajeeni" vuoksi. En siis ole kovinkaan kovettunut sisältä, osaan tulkita tunteitani ja syitä niille ja olen jokseenkin empaattinen. Toki tunteista puhuminen vaatii melko hyvää toisen ihmisten tuntemista normien takia, mutta kuitenkin.

En tarkoita tuolla edellisellä sitä että olisin jotenkin "parempi" ihminen kuin stereotyyppinen mies (tai että Popeda on epäempaattisten ihmisten musiikkia). En vain ole mukautunut siihen muottiin, johon minua yritetään tunkea, ja se ilmenee erilaisina kiinnostuksen kohteina ja ajatusmalleina. Yhtä todennäköisesti voisin kuulua tuohon aiempaan kategoriaan, jos olisin sattunut syntymään johonkin toiseen perheeseen.


Kaikkihan on lopulta sattumaa.