Lapset

En luultavasti tule ikinä hankkimaan lapsia. Tai ainakaan en pitäisi sitä eettisenä tekona.

Biologisesti ajatellen en koe geenieni olevan sen parempia kuin muidenkaan, joten hoitakoot muut ihmiset, jotka lapsia tahtovat, tulevaisuuden toivojen tänne tuomisen. Itse en siinä häviä mitään, mutta enpä ole sitä täällä ihmettelemässäkään sitten vuosikymmenien päästä. Tietyllä tavalla olisi romanttinenkin ajatus, että osa minuudestani jatkaisi elämistä kauan senkin jälkeen, kun olen haudattu, mutta en tarvitse jälkikasvua sitä varten.

Jokainen ihminenhän voi tehdä elämällään tulevaisuuteen vaikuttavia hyviä asioita, oli se sitten suuri, kuten maailmanrauhan aikaansaaminen tai energiaongelmien ratkaiseminen, tai pieni asia, kuten jonkun ihmisen auttaminen pahimman masennuksen yli (luulen, että tämän olen tehnyt) tai vaikkapa blogin kirjoitus. Nämä asiat siis elävät tulevaisuudessa, tiettyjen ihmisten mielissä, kunnes unohtuvat. Niin käy lopulta geeneillesikin; loppujen lopuksi vain murto-osa sinusta jatkaa eteenpäin, kunnes kuihtuu niin pieneksi, ettei sillä ole merkitystä suuntaan tai toiseen. Tai ketju katkeaa jostain muusta syystä, kuten änkyräfilosofilapsesta, joka ei aio hankkia jälkikasvua.

Pääosin vastustan lasten hankkimista epävarmuustekijän takia: Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu tuolla noin 20 vuoden pätkällä, jonka aikana lapsi varttuu sikiöstä täysi-ikäisyyteen, ja miksei senkin jälkeen. Ehkä lapsesta kasvaa sosiopaatti. Olisiko oikein päästä tuollaista yksilöä turmelemaan toisten ihmisten elämää? Ehkä en pysty tarjoamaan parasta kasvuympäristöä lapselle, ja lapsi masentuu, vaikka kuinka parhaani yritän. Onko eettisesti oikein antaa elämä jollekulle, joka tulee lähinnä vain kärsimään siitä? Ehkä lapsi kasvaa yhteiskuntakelpoiseksi, ja hankkii sitten itse lapsia, joiden lastenlastenlastenlapsista joku päättää ruveta kansanmurhaajaksi. Onko syy silloin (murto-osan verran) minun? Mihin loppuu vastuu? Oman itsekkään geenienjatkamisaikeeni takia jotkut joutuvat kärsimään joka tapauksessa jossakin vaiheessa.

Toisaalta se fiilis, jonka sain, kun pitelin erästä muutaman viikon ikäistä pienokaista sylissäni, auttaa ymmärtämään, miksi ihmiset ylipäänsä kokevat niinkin voimakasta vauvakuumetta ja lisääntymishalua. Se ei silti poista itsekkyyttä, vaikka kuinka sitä päässäni pyörittelen.

Ja onhan lapsissa totta puhuen aivan järjetön määrä työtä. Pitäisi osata olla läsnä, vaikka kuinka väsyttäisi. Pitäisi osata olla jämpti ja aina johdonmukainen, vaikka ei millään jaksaisi. Pitäisi osata olla vanhempi, aikuinen, ja hukata aika pelkästään siihen pieneen palleroon, joka maailmaan geneettisenä coctailina ilmestyi. Teini-iässä viimeistään tulee paskaa niskaan (ellei jo vauvana), joten on vaikea pitää positiivinen asenne yllä, kun haluaisi kasvattaa jotakuta, joka ei ymmärrä tarvitsevansa rakkautta ja rajoja, varsinkin viimeistä.
Ajattelen liikaa. Ehkä itsekkyys lopulta voittaa, kumpaan se sitten johtaakaan:

Lapsettomuuden vapauteen tai lapsen tuomaan onneen.