Sinkkuus

Ah, sinkkuus. Valtoimenaan virtaavaa väkijuomaa, satunnaista seksiä, jumalatonta juhlimista.

Tai ainakin autonomiaa ja vapautta.

Jostakin syystä pitempään parisuhteessa olleet ovat kateellisia sinkuille, ja sinkut taas kateellisia parisuhteessa eläville. Kummallakin on harhakuva toisesta. Sinkut ovat varmoja, että huonossakin parisuhteessa elävät ovat keskimäärin onnellisempia kuin sinkut, ja toisaalta ehkä hiukan huonossa parisuhteessa elävät ajattelevat sinkkuuden olevan juuri tuota aloituslauseen tapaista hedonistista nautintoa ilman sitä, että tarvitsee ajatella tekojensa seuraamuksia.

Tuo harhakuva siitä, että huonokin parisuhde on parempi kuin ei mitään, ajaa sinkun vain tarkoituksenhakuiseen ihmissuhteen kaipuuseen. Siihen, että rakastaakin parisuhdetta (tai sen kiiltokuvaa) eikä niinkään toista ihmistä. Siihen, että esittää jotain roolia, jonka luulee johtavan parisuhteeseen. Tällaisella käyttäytymisellä huijaa pelkästään itseään.

Läheisyyden kaipuu on toki täysin luonnollinen, jopa elintärkeä ominaisuus ihmisluonnossa. Siksipä sinkkuna olo voi olla joillekin (kuten oli minulle melko pitkäänkin) erittäin kuluttavaa mielenterveyden kannalta. Ei siis itse sinkkuus, vaan se, että ajatusprosessit lähtevät luisumaan kohti itsesyytöstä, jolloin myös masennus tulee uhkakuvaksi. Se, että tuntee itsensä kelvottomaksi, että ei ansaitse rakkautta, että ei kelpaa kenellekään. Tuota ajatusmallia vahvistavat epäonnistuneet yritykset treffimaailmassa, oikeassa ja/tai virtuaalisessa. Itsetunto matelee täysin puhki poljettuna maassa, yksin ollessa ajatukset kaartavat aina uudestaan negatiivisuuden polulle. Ja juuri, kun tunnet saavasi elämänilon joltakin osalta takaisin rakennetuksi, joku ystävistäsi ilmoittaa löytäneensä kumppanin.

Nyt pitäisi olla iloinen ystäväsi puolesta, mutta et pysty. Kateus polttaa loputkin elämäniloon johtavat sillat, ja putoat rotkoon. Jokainen pariskunta, jonka näet kaupungilla, jokainen käsi kädessä kävelevä kaksikko, jokainen lööppi parisuhteesta iltapäivälehtien sivuilla palauttavat mieleen tuon pohjattoman yksinäisyyden tunteen. Kaikki seurustelevat näyttävät niin täydellisiltä ja onnellisilta. Miksi en kelpaa? Et tunne enää mitään. On vain pelkkää pohjatonta tunnottomuutta maailmaa kohtaan.

Miten siis onnistua pääsemään pois noista kielteisistä ajatusmalleista? Totuus on, että en itsekään tiedä. Muutos tapahtuu pienissä askeleissa. Vältä tilanteita, jotka ahdistavat. Lopeta nettitreffipalstan pakonomainen tarkistelu 10 minuutin välein, tai lopeta kokonaan. Älä lue iltapäivälehtien ulkonäköpainotteista uutisointia, ne ajavat mielen alas. Tee niitä asioita, joista pidät. Tapaa ystäviäsi. Oikeita ystäviä. Ei niitä, joiden seurassa pitää esittää. Kerro murheistasi. Eristä itsesi vain positiivisten asioiden kuplaan, ja kun tunnet olevasi tarpeeksi vahva, avaa tuota kuplaa hiukan kerrallaan. Vahvuus kasvaa hitaasti, ja välillä tapahtuu taantumaakin, mutta se on normaalia, jopa tarpeellista. Kun on tarpeeksi vahva, ei jokainen vastoinkäyminen syökse mielialaa pohjalle.

Lopulta huomaat, etteivät kaikki pariskunnat ole ehdottoman onnellisia ja ettei sinkkuus ole taakka. Juuri tuo parisuhteen glorifiointi, jota tuntuu tulevan joka tuutista, luo illuusion siitä, että masentuneisuus paranee sormia näpsäyttämällä, kun löydät sen oikean™. Näin ei kuitenkaan ole. Kylmän loogisesti ajateltuna on parempi hoitaa oma mielenterveys ja kielteiset kognitiot kuntoon ennen kuin pyhittää elämänsä jollekulle toiselle, sillä jos rakentaa elämänsä vain parisuhteeseen, toiseen ihmiseen, mahdollinen ero tulee olemaan erittäin tuhoava. Elämältä putoaa pohja, kokonaan.

Se rotko on paljon jyrkempi kuin kateus.