Minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia äidistäni siltä ajalta. Tai sitä edeltävältä.
Hän oli aina paikalla, mutta tuo Toisen painostava, ahdistava ilmapiiri, jätti hänet verhon taa.
Kaikki muistoni hänestä on lukittuna yhteen Toisen kanssa. Olen yrittänyt unohtaa Toisen, mutta samalla unohdan hänetkin.
Kun tuo Toinen lopulta poistui kuvioista, täytyi elämä opetella uudelleen. Nyt oli vain äiti, yksin, ilman Toisen läsnäoloa, äiti, joka ei tuntenut minua, ja jota minä en tuntenut.
En koe, että tuntisin edelleenkään tarpeeksi hyvin.
En syytä äitiäni. Vai syytänkö?
Ennen välttelin hänen seuraansa, koska yhteyttä ei ollut. Ei mitään mistä puhua. Ei mitään, mihin tarttua. Kuka oli tuo henkilö, joka päästi Toisen myrkyttämään kasvuympäristömme?
Muistelen lapsuutta kaiholla. Lapsuutta, joka kuitenkin loppui liian aikaisin. Teini-ikä on kasvun ja irtaantumisen aikaa, mutta se kukistettiin mitä brutaaleimmalla tavalla. Ei ollut kuin yksi toimintamalli, mitä noudatettiin pilkulleen. Ei kyseenalaistamista. Oli näennäinen vapaus tehdä mitä vain. Mutta jos sattuikin käyttämään vapautta väärin, olivat seuraukset kohtalokkaat.
Olin ohjelmoitu vastaamaan tietyllä tavalla kysymyksiin, uskoen tuohon valheen verkkoon, jotta en joutuisi kohtaamaan pahinta. Yksilöä ei ollut. Oli vain yhteisö, jolla oli johtaja, joka määräsi kaiken. Myös sen, miten ajattelit.
Tuo kaksinaisuus oli pahinta. Tiedostin, että en ajatellut noin, nuo eivät olleet omia ajatuksiani. Kuitenkin uskoin niihin, niinkin vahvasti, että meni pitkään, vuosia jälkeen päin, ennen kuin osasin ruveta kyseenalaistamaan tuon Toisen tyranniaa.
Lapsuuden loppuaikoina söin kerran kaksi lihapullaa liikaa päivällisaikana. Minun annettiin ymmärtää, miten olin huono ihminen, kun en ajatellut ollenkaan sisarustani, joka nyt jäi ilman. Minulle pidettiin puhuttelu. Katsottiin silmiin ja sanottiin: Sinä olet ajattelematon, sinä olet paha. Olet oman navan tuijottelija, joka ei ajattele muita.
Tällä kertaa leipälaatikosta ei haettu veistä ja käsketty painamaan tuon Toisen rintaa vasten. "Tapa minut nyt, kun kerran et tottele. Tapa yhteisö, jonka sääntöjä et aio noudattaa."
Joskus toivon, että joku sisaruksistani olisi tuon tehnytkin.
Häpeän sitä, että uskoin tuollaisen tilanteen sattuessa, että sisarukseni ansaitsee tuon kohtelun. Mitäs ei totellut. Itse olen parempi, kun en ole tuossa tilanteessa. Olen parempi ihminen, en egosentrinen lurjus.
Minä, manipuloitu ihmisraunio.
Kun tuo aikakausi päättyi, en tiennyt miten olla. En ymmärtänyt, miten tuon Toisen valtakausi loppui, Toisen, jonka sana oli laki, ja jota ei rikottu. Nyt Toista ei ollut. Oli vapautta, jota en osannut käyttää, johon en ollut tottunut. Kaikki, mitä uskottelin itselleni selvitäkseni läpi tuon ajanjakson, kaikki, mitä uskoin, olikin ollut valhetta. Olin aivopesty. Hämmennys valtasi mielen. Miten äiti, joka oli aina tuon Toisen vierellä, pystyikään nyt olemaan täysin häntä vastaan kaikessa?
Miten pitäisi olla? En ollut minä, mutta kuka sitten olin? Vain kuvajainen, joka yritti selviytyä ja selviytyi, kuvajainen, joka ei omistanut mielipiteitä, kuvajainen, joka oli nyt erittäin hämmentynyt. Kuvajainen, jolla ei ollut identiteettiä, johon perustaa ajatuksensa, koska identiteettiä ei päässyt rakentamaan, mukana ajatukset, jotka eivät olleet minun.
Häkkieläin ei sopeudu enää luontoon ja vapauteen.
En ollut ymmärtänyt, minkälaisessa helvetissä elimme. Tuona aikana se tuntui vähemmän traagiselta kuin se nyt kuulostaa, mikä on pelottavaa. Olin niin aivopesty tuohon käytösmalliin, etten osannut kuvitella muunlaisia malleja. Näin kuuluu tehdä. Muut tekevät väärin. Sukulaisten kanssa ei pidetty yhteyttä, jotkut kaverit jättivät.
Toisinaan mietin, olisiko isä voinut pelastaa meidät tuolta roihuavalta helvetiltä, jota äitini ei sokaistuksissaan nähnyt. Isä, jota opetettiin vihaamaan ilman syytä. Isä, joka jätti meidät, omassa heikkoudessaan.
Kuinka taistella paholaista vastaan?
Olin oppinut selviytymään yksin. Auktoriteetteihin ei voinut luottaa; tuo luottamus oli petetty moninkertaisesti. Oli vain sisarukseni, jotka olivat eläneet läpi saman helvetin, sisarukset, jotka selvisivät. Sisarukset, joiden kanssa ei tuosta ajasta puhuta.
Siispä en ole koskaan puhunut tästä kenellekään.
Lapsuus vaikuttaa ihmisen psykologiaan merkittävällä tavalla. Aikaisemman merkintäni ystävä noudatteli samoja periaatteita kaverisuhteessa, ja koska olin niin tottunut tuollaiseen malliin, en osannut kyseenalaistaa niitä.
Ymmärrän nyt paremmin itseäni, varsinkin sitä, miksi niin pakonomaisesti ajattelen kaipaavani jotakuta toista, kumppania, parisuhdetta. En ole tullut rakastetuksi, en ole kohdannut läheisyyttä, muuta kuin ahdistavaa, väkivaltaista sellaista. En ole pystynyt luottamaan ihmisiin. Toisaalta olen oppinut siihen, etten ansaitse rakkautta. Ehkäpä siksi aikaisemmat parisuhteen poikaset ovat kuolleet syntyessään. En osaa vieläkään suhtautua oikein itseeni tai muihin. Osa minusta kaipaa, tarvitsee kuollakseen rakkautta, toinen osa puskee ihmisen pois. Yksi puoli haluaa koskettaa, toinen pelkää sitä.
Kun on oppinut ajatuksissaan niihin käytöksiin, millä miellyttää toista, miten voi jakaa oman itsensä, jota häpeää? Jos on oppinut olemaan rakastamatta itseään, miten voisi antaa toisenkaan rakastaa?
Kuinka olla onnellinen, jos ei tiedä, miltä se tuntuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti