On tietyllä tavalla perverssiä, miten normaaliutta käytetään hyväksi tiettyjen agendojen ajamiseen. Hyvänä esimerkkinä on neljännen valtiomahdin, eli median, normaaliuden liu'uttaminen siihen pisteeseen, jossa markkinavoimilla on suurin valta ihmisiin. On normaalia käydä baarissa (5 vinkillä krapula pois!), toisaalta alkoholin käyttö on myrkkyä (Alkoholivero nousee). Eli: Nauti alkoholia, kunhan et juo itseäsi kuoliaaksi, jotta voit juoda lisää. Jos et nauti alkoholia niin, no, olet hylkiö.
Kilinä kuuluu jo valtion kassasta.
Tavallisuudella on toisaalta hyvä kaiku, toisaalta huono. Ihmiset pyrkivät tuohon tiukkaan kärkeen normaalijakaumalla, mutta toisaalta jokainen haluaa olla "spesiaali", yksilö, se pinkki täplä harmaassa massassa. Miehiltä ja naisilta odotetaan erilaisia asioita, ja tuo normaaliuden muottiin pakottaminen aloitetaan jo lapsena, ja viimeistään teini-iässä siihen joko halutaan muotoutua tai se halutaan unohtaa. Kumpikin rintama on sitä mieltä, että on itse oikeassa, ja tuo toinen rintama on kaiken pahan alku ja juuri. "Kato nyt noitakin hylkiöitä, luulevat olevansa jotakin." "Yhteiskunnan orja, sokea ja harhaanjohdettava." Kumpikaan ei aio hairahtaa toisen tallomalle polulle, mikä johtaa lähinnä ennakkoluuloihin ja sosiaaliseen klikkiytymiseen.
Normaalikin on erittäin muuttuva käsite. Historian saatossa esimerkiksi ideaalikehonkuva, tupakoinnin hyväksyttävyys ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat kohdanneet radikaalejakin muutoksia. Yhdistävänä tekijänä on yhteiskunta, joka määrittelee sen, mikä on oikein ja mikä ei. Siispä tuntuu jokseenkin mielettömältä, että niinkin moni haluaa pyrkiä "tavallisuuteen" (tai siitä pois), kun sen määritelmä muuttuu jatkuvasti, vaikkakin kenties hitaalla tahdilla.
Itse vastustan kaikenlaista normalisointia, eli jonkinlaisen roolin pakottamista yksilöön vain ympäristön paineen takia. Tämä pätee molempiin suuntiin: Ei pidä antaa muotin muotoilla itseä, mutta toisaalta siitä ei kannata hypätä uloskaan. Paras vaihtoehto onkin, että teet tuosta muotista itsesi muotoisen ja kokoisen. "Antaa kaikkien kukkien kukkia" on mielestäni erittäin hyvä periaate, kunhan kukaan ei kärsi yksilön tekojen seurauksena. Keitä me olemme kertomaan toiselle ihmiselle mitä hänen pitäisi tai ei pitäisi olla?
Loppujen lopuksi yhteiskunta olemme me. Me joukkona, yhteisönä. Massan vaikutus onkin yllättävän suuri, jos sillä on voitu tehdä niin paljon sekä hyvää että pahaa (subjektiivisesti). Jos tuo (enemmistön äänekäs) joukko olettaa meidän olevan jotain, lienee parasta totella, sillä yhteiskunta toimii vastavuoroisesti, mutta se on etulyöntiasemassa: Tee mitä sinulta odotetaan, niin saat kaiken, mitä tarvitset.
Et kuitenkaan välttämättä kaikkea, mitä haluat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti