Heräsin tänään, tai no, eilen, sillä julkaisen tämän keskiyöllä, jostain syystä regressoituneena siihen minään, joka olen ollut viimeiset 5 vuotta, lukuunottamatta viimeisiä kuukausia. Kömmin ylös avaamaan verhot. Sadetta. Kävelen vessaan. Katson peiliin; naama pitäisi kammata, sillä huomenna on lukuvuoden ensimmäinen luento. Astun suihkuun, ja huomaan ajattelevani vain negatiivisia ajatuksia.
Ystävän eilinen hyväntuulinen viesti tuntuu nyt provosoivalta ja masentavalta. Ajattelen vain, miten mikään ei tule muuttumaan tänäkään lukuvuonna (minkä pitäisi muuttua?). Ahdistun; olen ilmoittautunut kursseille, joille ei välttämättä tule ketään tuttua. Parranajon yhteydessä ajattelen taas, miten jokainen finni näyttää vastaantulevien ihmisten, lähinnä vastakkaisen sukupuolen, silmissä oksettavalta.
Aamukahvin yhteydessä katselen taas kursseja, joihin olen ilmoittautunut, ja ilahdun. Tulen näkemään taas monia tuttuja pitkän kesän jälkeen. Mieliala on kohoaa jälleen. Muistelen viime lukuvuoden loistavia hetkiä kampuksen kahviossa. Niitä ajatustenvirran siivittämiä juttutuokioita. Hieman surettaa, sillä jotkut ovat lopettaneet opiskelun tuossa instituutissa, joten yhteisömme kasvaa harvalukuisemmaksi.
Samalla huomaan, että kurssille on ilmoittautunut eräs henkilö, joka piti kevätlukuvuoden verran taukoa. Hermostun, sillä en pidä hänestä. En pidä hänen tavastaan tunkeutua joukkoomme, jossa hän ei sano mitään. Vain on. Näen tuossa henkilössä itseni lukion ensimmäisenä vuonna; syrjäänvetäytyvä, hiljainen, surumielinen.
Vihaanko häntä siksi, että hän muistuttaa entistä minua? Huomaan tuossa olevan jotain perää, sillä aina kun näen kadulla jonkun tutun esimerkiksi yläkoulusta, tunnen vastustamatonta halua piiloutua. Pelkäänkö sitä, että oma mielikuvani heistä olisi vääristynyt ajan kuluessa, vai ahdistunko siitä millainen olin, kun tapasin tuon henkilön?
Nyt tajuan, että ehkä en opi menneestä, vaan kiellän sen. Kiellän, että olisin joskus ollut "huonompi" kuin nyt. Pelkään muutosta, mutta toisaalta kaipaan sitä. Olisi mukava ottaa yhteyttä elämästäni kadonneisiin henkilöihin, mutta pelkään, että he ovat muuttuneet persoonina, jolloin minultakin edellytetään sitä.
Huomaan kuuntelevani tuota Lou Reedin kuuluisaa kappaletta jo viidennettä kertaa.
Kirjoittamisesta tulee hyvä, puhdistunut olo. Ehkä iltapäiväkahvillakin on osuutta asiaan. Ehkä tämänpäiväinen masennuskohtaus onkin vain reaktio tälle neljän päivän sairastelulle, jonka seurauksena sosiaalinen elämä on kohdannut hetkellisen kuoleman. Missään tapauksessa tämä ei ole pysyvää.
Eihän?
(PS. Huomisen, eli keskiviikon postaus tulee ihmisten aikaan, jos nyt saan unirytmin kuntoon, jos joku näitä odottaa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti