En pysty kuvailemaan eilisillan tuntemuksia, en vain pysty. Mielialat vaihtelevat näemmä hurrikaanin lailla. Eilisen angstipostauksen jälkeen olin allapäin. Musiikkikaan ei tuntunut auttavan. Kuitenkin YouTuben ihmeellisen maailman eräs video sai miettimään uudelleen elämää. Videon tekijä, niin aito, lämmin, kaunis ja henkevä persoona (Vulpes) sai lähes kyyneleet silmiin, mutta vasta kun iskin musiikkia (Twin Peaks - Love Theme) soimaan oli fiilis taattu.
Miten hienoja ihmisiä minulla on ympärilläni. On miltei uskomatonta, että saan viettää aikaa heidän kanssaan lähes jokaisena vuorokautena. Minä, raukka. Tiedän, että jokainen ihminen ansaitsee tuollaisen piirin ystäviä. Jokainen, minä itsekin, vaikka en aina siihen uskokaan.
Ja ne loistavat ihmiset, jotka ovat hävinneet elämästäni. Kaipaan heitä, lapsuudenystäviä, koulutovereita, työkavereita, kaikkia. He, jotka toivat valopilkun pimeyteen, jossa elin. He, jotka jatkuvalla valoisuudellaan karkottivat lopulta pimeyden, ja saivat minut itsenikin säteilemään.
Kiitollisuus. Sana, joka usein unohtuu. Vaikka olenkin saanut kokea elämäni aikana paljon pahaa, löydän silti tarkoitusta elämälleni, tosin välillä sen kadottaen. Muistan ajan, jolloin kuolema pyöri päässä jatkuvasti. Maailma ei välittäisi, universumi ei välittäisi, kukaan ei huomaisi jos häviäisin jonain päivänä. En koskaan kuitenkaan seisonut sillan kaiteella tai maannut junaradalla. Aina pieni toivonpilkahdus, mahdollisuus, että huomenna kaikki voi olla paremmin, auttoi eteenpäin.
Ja todellakin. Jokainen huominen, jonka olen kokenut, on tuonut aina vain enemmän onnea elämään. Olen oppinut olemaan oma itseni, en häpeile enää, en koe oloani huonoksi ihmisten joukossa. Olen myös hyväksynyt aaltoilevan mielialani, enkä tunne paniikkia, jos jonain päivänä en vain jaksa. Se on ohimenevä välitila, vaikkakin kuluttava sellainen.
Elän vuoristoradassa, niin kuin jokainen meistä. Tuo eilisen euforinen onnen tunne hävisi nopeasti, mutta kuulin sen kaiut vielä aamullakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti