Crush..?

Nyt kävi näin. Tämä miehenretale (tai -rääpäle, miten vain) meni ja ihastui. Taas. Tilanne on erilainen siinä mielessä, että kohde ei ole erityisen kaukainen tai ylipäänsä sellainen, joka olisi tavoittamattomissa. Ehkä tämä kertoo jotain omasta suhtautumisesta itseeni, sillä tunnen, että jotain voisi jopa tapahtuakin. En siis ajattele, etten ansaitse kiintymystä tuon toisen osapuolen toimesta, enkä juurikaan epäröi sen takia, jos hän sattuisikin olemaan varattu. Toki se viiltäisi syvältä, mutta sitä elämä on. No pain, no gain. Otan riskin, vaikka masentuisin täysin.

Kyseessä on se sama henkilö, josta jo aikaisemmin mainitsin. Hän, jonka kanssa on ollut jonkinlaista silmäpeliä jo viimeisen puolen vuoden ajan, mutta itsevarmuuteni heikkouden takia en uskaltanut mennä puhelemaan. Nyt kuitenkin avautui tilanne mennä juttusille, kun tuttuni oli istumassa hänen kanssaan kahvilassa, joten tilanne ei vaikuttanut erityisen tunkeilevalta. Omituista sinänsä, etten tuntenut mitään silloin, ajattelin vain, että istuudunpa tuohon tuttavani seuraksi kahvin juonnin ajaksi, joten tuli keskusteltua myös henkilön kanssa, vaikkakin vain pintapuolisesti opintotehtävistä ja kursseista. Mutta toivottavasti vastaavanlaisia tilanteita syntyy uudelleen, mieluusti ilman tuttavani läsnäoloa.

Siispä nyt on hyvä aika puhua rakkaudesta. En tiedä mitä se on. En ole koskaan tuntenut romanttista rakkautta, en ole koskaan päässyt sinne asti. Ihastuksia on tullut ja mennyt melkein miten sattuu, useimmiten ne eivät ole olleet pysyviä. Nyt kuitenkin huomaan aikaisempien tunteiden nousevan pintaan jälleen. Ehkä en ole täysin kuolettanut tuntemuksiani, vaan pieni palo on jäänyt kytemään mielen perukoille, samalla tavalla kuin vanhoja haavoja voi repiä auki niin monta kertaa ja tuntea silti yhtä vahvasti.


Tänään päivällä siis yhtäkkiä muistin hänet. Hänet, jolle eilen juttelin. En herännyt aamulla ajatuksissani vain hän, en muistellut häntä, kun pyörähdin yliopistolla, en nähnyt häntä sieluni silmin kaupassa käydessäni, mutta opintotehtäviä tehdessä roihahti liekki rinnassa (näin huonon runoilijan sanoin). Tuon parin tunnin ajan en pystynyt keskittymään juuri mihinkään muuhun. Mutta nyt en edes muista, miltä tuo tuntui. Toki ajattelen häntä, mutta samanlaista tuntemusta se ei herätä. Ihmismieli on jännä juttu.

Haluan nähdä hänet uudelleen. Toki epäröin, kuten tapanani onkin; ehkä hänellä ei ole samanlaisia tuntemuksia minua kohtaan, ehkä olen tulkinnut katseet väärin. Tai ehkä olen liian myöhässä, ehkä tunteet ovat jo sammuneet. En kuitenkaan ajattele noita asioita tekijöinä, jotka estäisivät asian eteenpäin viemisen. Ne ovat vain ajatuksia, eivät todellisuutta. Joka tapauksessa tärkeintä on yrittää.


Ettei sitten vanhana kaduta.