Suurin kynnys, joka parisuhteeseen liittyy, on sen toisen osapuolen löytäminen. Tai ei oikeastaan löytäminen, se on erittäinkin mahdollista, vaan kontaktiin pääsy luontevasti. Toki, opiskelijabileet ja baarit ovat loistavia tapoja tavata ihmisiä, mutta harmikseni olen tullut siihen tulokseen, että noista paikoista ei koskaan löydy niitä ujoimpia ja syrjäänvetäytyviä tapauksia, joihin yleensä suunnattomasti ihastun hyvinkin vähällä kanssakäymisellä (tai jopa ilman sitä). Harmillista sinänsä, sillä alkoholin vaikutuksen alaisena olisi helpompi sosialisoida, jolloin bileissä myös viihtyisi, ilman introversion taakkaa. Toisaalta silloin ei anna todellista kuvaa itsestään.
Nettideittailussa omaksi ongelmaksi on muodostunut se, että pian kontaktin ottamisen jälkeen oma epävarmuuteni alkaa hiipiä esiin. On pakonomaisesti tarkkailtava joka viides minuutti onko vastapuoli jo kirjoittanut viestiä takaisin. Varsinkin epävarmuutta lietsoo se, jos kyseinen henkilö on ollut kirjautunut sisään (stalkkerin unelma), mutta ei ole kirjoittanut. Oliko viesti liian epäkiintoisa, vai eikö siinä ollut mitään, mihin tarttua kiinni, vai olenko persoonana vääränlainen? Noiden ajatusten viitoittamana sitä sitten alkaa muokata omia viestejä mielistelevämpään suuntaan, jolloin yleensä vastapuoli menettää kiinnostuksen.
Luovuin tuon kanavan aktiivisesta käytöstä, enkä käytä alkoholia enää. Siispä mahdollisuudet sen oikean™ tapaamiseen ovatkin kaventuneet huomattavasti. Vieläkin pyörittelen romantisoitua kuvaa siitä, että tapaankin sen oikean™ aivan satunnaisessa paikassa yllättäen (it happens when you least expect it), kuten esimerkiksi yöllisellä kävelyllä syksyisessä kaupungissa tai veden äärellä katselemassa horisonttia ja miettimässä syvällisiä.
Realistisin tilanne lienee se, että ujuttaudun yliopistolla jonkun introvertin neitokaisen kanssa samaan kahvipöytään. Asiaa vaikeuttaa huomattavasti se, että a) häntä ei koskaan näy istumassa siellä, b) hän istuu kavereidensa kanssa tai c) omat kaveritni istuvat jo jossakin viereisessä pöydässä, jolloin intiimiä tapaamista ei muodostu. En usko, että itsevarmuuteni pettää, jos joskus tuollainen kuvaamani tilanne sattuisi syntymään, sillä olen saanut katseita muutamilta neidoilta, joten ehkä olen heille tervetullutta seuraa, vaikkapa vain opinnoista jutusteluun. Mutta kun tilannetta ei pääse syntymään. Se ahdistaa. Todennäköisyyksillä pelaten pitäisi varmaan istua stalkkaamassa koko päivä kampuksen kahvilassa, odottaen potentiaalista kandidaattia. Mikä kuulostaa helvetin creepyltä. Ja varmaankin myös on.
Opintojen alku ei tosiaankaan parantanut mielialaa. Ehkä biologis-psykologinen kello tosiaan tikittää, ja kun sen tikitystä ei sammuta, masentuu. Siispä parisuhde lienee ainoa keino hoitaa tuo masennuksen paholainen pois kuvioista. Hiukan vain pelottaa, josko tuo nettitreffailusta tuttu epävarmuus hiipii myös reaalimaailmaan, jos kumppanin löytää. Siksipä ihastuminen onkin tunteista sekä suloisin että kauhein, jos sattuu olemaan epävarma. Ei vain uskalla lähestyä.
Harmillista kyllä tuolla jossakin, kenties jo naapuritalossa, asuu henkilö, joka on samanhenkinen kuin allekirjoittanut, ja olemme toisillemme juuri sitä, mitä eniten kaipaamme ja tarvitsemme, mutta emme ehkä koskaan tule tapaamaan. Tarvittaisiin yksi törmääminen oikeassa paikassa oikeaan aikaan, yksi keskustelunavaus vaikka säästä.
Vain yksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti