Eilisen blogimerkinnän kirjoituksen jälkeen mieliala heitti jälleen kuperkeikan, ja taas oltiin pohjalla. Soitin ystävälle, jonka kanssa sovin jo aamulla tapaamisesta, mutta hän olikin muualla. Kuitenkin myöhemmin voisi tavata. Tuosta alkaen mentiin syvälle. Todella syvälle.
Ensimmäinen reaktio puhelun jälkeen oli: "Kaikilla muilla on enemmän elämää kuin itselläni." Halusin päästä pakoon noilta ajatuksilta, joten lähdin kirjakauppaan ostamaan tarpeita luentomuistiinpanoja varten. Se ei auttanut yhtään. Kaikkialla, minne katsoin, oli vain onnellisia ja kauniita ihmisiä, joista kukaan ei omistanut edes katsetta itselleni (tämä kohta tuskin pitää paikkansa, mutta masennus on demoni, joka sokaisee). Selviydyin kirjakaupalle, ja ostin kaiken tarpeellisen.
Kotiin tultua ystävä soitti, ja lähdin tapaamaan häntä. Näin erään yliopisto-opiskelijan kumppaninsa kanssa kadulla. Jälleen kerran tuo paholainen alkoi kuiskutella valheita korviin. "Et ikinä tule kelpaamaan kenellekään, turhaan edes yrität." Tapaamiseen saavuttuani en kyennyt enää keskustelemaan. Puhe oli yksipuolista, en osannut juurikaan kommentoida mitään. Kohteliaisuudesta kuitenkin murahtelin yksisanaisia kysymyksiä ja vastauksia. Totta kai ystävä huomasi, että jotain oli vialla. En osannut kuitenkaan avautua, koska noista asioista on keskusteltu jo aikaisemmin, liiankin monta kertaa.
Olo helpotti hiukan tapaamisen jälkeen, mutta tuntui, että hukkasin vain ystäväni aikaa tuolla turhuudella, kun en osannut olla vastavuoroisesti mukana keskustelussa. Olin jälleen vain taakka.
En tiedä, miten ja mistä lähteä liikkeelle tuollaisen tilanteen purkamiseksi, tai ettei vastaavanlaisia päiviä tulisi lisää. Se, mikä tuntuu masennuksessa niinkin vahvalta ja todelta onkin valhetta. Mielialan noustessa huomaa, miten väärässä on ollut, ja ikään kuin unohtaa tuon rotkoon putoamisen, tai pistää sen väsymyksen tai nälän piikkiin. Se ei tietenkään koskaan auta, ja kohta ei tunnista edes sitä, miltä mikäkin tuntuu tai pitäisi tuntua.
Nuo päivät iskevät aina puun takaa, juuri hyvän viikon päätteeksi, aina viikonloppuisin. Kai se on vain vahvistusta "epäonnistuneesta" viikosta yliopistolla: "Et vieläkään onnistunut tuossa ikuisuusprojektissa, jota parisuhteeksi kutsutaan, et päässyt edes alkuun, etkä tule ikinä pääsemäänkään." Miksi onnellisuuden pitää kietoutua tuon yhden asian ympärille? Miksi on niin vaikeaa vain nauttia elämästä, niin kuin kesällä onnistuin tekemään?
Haluan tarvita ja tulla tarvituksi. Haluan rakastaa ja olla rakastettu. Haluan läheisyyttä, kosketusta, kaikkea. Nuo tarpeet kasvavat jatkuvasti yhä suuremmiksi, ja kun ei ole ketään, joka tuon kaiken voisi jakaa, tuntuu kuin tukehtuisi. Lopulta ei ole kuin tunnottomuutta, pelkkää painavaa alakuloisuutta.
Masennus on syöpä, jonka kaikkia etäpesäkkeitä ei koskaan saa kitketyksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti