1 + 1 =

On hämmentävää, miten vähän tiedänkään kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Yliopistolla on tuttujen tuttujen tuttuja, joiden kanssa voi höpötellä niitä näitä yliopistoelämästä ylipäänsä tuntematta toista muuten kuin pintapuolisesti. On kahvion neidot, joille sanoo joka päivä huomenet ja kiitokset. On luennoitsijat, joita tervehtii, jos tervehtii. On siivoojat, joille ei juuri kommunikoida.


Tuollainen toistuu jokaisessa koulutusasteessa, jokaisessa työpaikassa, jokaisessa harrastusryhmässä. Niin paljon ihmisiä, joista ei tiedä juuri mitään, mutta joiden kanssa viettää suuren osan ajasta. Niin paljon ihmisiä, joihin ehkä haluaisi pitää yhteyttä, mutta ei löydä keinoa siihen. Niin paljon ihmisiä, jotka ohittaa lähes näkemättä, mutta jotka osuvassa tilaisuudessa osoittautuvat tärkeiksi.


Mutta, mutta. Kuinka paljon tiedämme niistä ihmisistä, joiden kanssa tapaa päivittäin? Vain sen, mitä itse kukin kertoo sosiaalisten normien varjolla. Harva ryhtyy avautumaan ongelmistaan tai kertoo sielunelämästään ryhmässä tai kahdestaan muiden ihmisten ympäröimänä. Mistä tiedämme, jos joku on masentunut ja kaipaa valtavasti seuraa? Toki kehonkieli kertoo jotain, mutta sekin on aina tulkinnanvaraista.

Kenties olen ottanut tuon pelastajan viitan kannettavakseni, kun autoin erästä opiskelijatoveriani yli vaikean masennuskauden. Juuri uudelle paikkakunnalle muuttaneena hänellä ei juuri ollut tuttuja. Siispä vastailin hänen lähettämiinsä viesteihin, joita tuli toisinaan yötä myöten, kävin kylässä, kun pyydettiin. Tämän erityiskohtelun vuoksi luulin, että kyseisellä henkilöllä olisi tunteita minua kohtaan, joten kysyin asiasta, mutta olin väärässä. Tämän jälkeen viestien määrä väheni huomattavasti. Ehkä tunnelma meni kiusalliseksi juuri tuon vihjailun takia, tai sitten hän pääsi masennuksen yli. Yhteydenpito kuitenkin lopulta lakkasi.

Tuolloin olin vielä melko syvästi masentuneisuuden syövereissä, joten tuollainen toisen auttaminen toi tarkoituksen elämään. Mitä sitten, jos jouduinkin uhraamaan paljon aikaa toisen huolien kuuntelemiseen tai pahan olon purkamiseen? Ehkä pelastin ihmishengen, tai paransin tämän elämänlaatua huomattavasti. Toisaalta, ihmissuhde oli melko yksipuolinen. En itse ottanut yhteyttä lähes koskaan, sillä emme juurikaan olleet samalla aaltopituudella, jolloin kommunikointi on melko vaikeaa. Toisaalta itse sain tarkoituksen elämään, mikä kenties auttoi elämän muilla osa-alueilla.
Hyvin harva ihminen on jäänyt kaveri-/ystäväpiiriin aina tietyn aikakauden loppuessa: Ala- ja yläkoulusta yksi molemmista, lukiosta kaksi, yliopistolta tässä vaiheessa muutama. Ehkä se kuuluu asiaan. Oikeastaan kaikista hienoin piirre kaikissa yhteisöissä on yhteishenki, yhteenkuuluvuuden tunne, se, että me selvittiin tästäkin yhdessä. Kenties se on se asia, mikä viime kädessä käteen jää.

Ihmiset ovat katoavia, muistot ikuisia.