Minulla on ystävä. Ystävä, joka ei koskaan mene ulos. Ystävä, joka ei koskaan soita, mutta joka soitettaessa on valmis lähtemään minne vaan, milloin vaan. Ystävä, joka ei myönnä kaipaavansa seuraa, joka palasi takaisin tänne jumalan selän taakse, kun opiskelu ei enää maistunut. Ystävä, jota haluaisin auttaa, mutta pelkään, että en osaa.
Tunnistan itseni hänessä, ja siksi se onkin niin vaikeaa. En myöntänyt itselleni kaipaavani seuraa, vaikka oikeasti sitä juuri tarvitsin. En ymmärtänyt tuntemuksiani, internet tarjosi annoksen kaikkea, mitä haluta saattoi. Jännitystä, intellektuellista bullshittia, huumoria, you name it. Samaan aikaan vertasin itseäni muihin. Olin kateellinen, mutta silti ylimielisesti ajattelin, että olen parempi kuin muut, kun en huitele kaupungilla yömyöhään asti. Tietyllä tavalla haki oikeutusta itselleen, omalle tilanteelleen sillä, että alkoi ajatella muiden tekevän asiat väärin, kun he ovat onnellisia. "Itse olen oikeassa, enkä ole onnellinen. Muut ovat onnellisia, joten he ovat väärässä."
Tuo kaksijakoinen ajattelumalli oli erittäin myrkyllinen, ja vasta lukion toisella luokalla pääsin aloittamaan tien "paranemiseen". Yhteinen luokkaprojekti vaati työtä viikonloppuisin, ja tajusin, miten hienoa on puhaltaa yhteen hiileen loistavassa ryhmähengessä ihmisten ympäröimänä. Tuon huomasin vasta sillon, kun viikonloppuista työtä ei enää tarvittu. Outo tyhjyyden tunne valtasi mielen. Haluanko oikeasti jämähtää taas tietokoneen äärelle, vai tahdonko ihmisten ilmoille?
Kahdeksastoistas ikävuosi saavutti minutkin, ja alkoholin ihmemaa avautui. Ei enää yksinäisiä perjantai-iltoja, kun voi filosofoida ystävien kanssa pienessä hiprakassa ravintolayritysten tarjoamissa tiloissa. Aloin ottaa yhteyttä ystäviin. Tuo kielteinen ajatusmalli oli murtumassa: Olin edelleen kateellinen muille, mutta tuo kyynisyyden nostattama ylimielisyys haihtui.
Vasta aivan viime kuukausina olen opetellut pääsemään irti myös tuosta kateudesta, mutta tänään se ponnahti taas pintaan jostain syytä. Mieliala on alhaalla, ja vanha kunnon demoni tuntuu taas tarkkailevan piilopaikastaan. Löydän itsestäni taas vikoja, joita ei edes ole olemassa. Muiden ihmisten vajavaisen käytöksen laitan taas itseni syyksi. Muut ihmiset ovat täydellisiä; itse jokin mutaatio.
Miten siis autan jotakuta toista pääsemään irti noista ajatuksista, jos en itse ole siihen vielä täysin pystynyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti