Naishuolia puolin ja toisin

Aloitetaan uusi kahdennestoistasosa vuoden kestävästä ajatukselmoinnista jälleen ihmissuhdeasioista. Tänään tilanne oli sellainen, että saatoin lähestyä tuota mystistä henkilöä, josta aikaisemminkin jo mainitsin, ja tuli juteltua niitä näitä, lähinnä yliopistoinnista ja suunnitelmista opintoja koskien, mikä oli mukavaa. Se, mikä oli vähemmän mukavaa, oli jälleen tajuta se, että introverttina olen huono keskustelemaan uusien ihmisten kanssa kahden kesken. Siksipä en näe mitenkään todennäköiseksi sitä, että kiinnostaisin jotakuta ensivaikutelman perusteella.  Toki jännityskin vaikutti asiaan, sillä omat tunteet hyppäsivät pintaan ja stressireaktio oli väistämätön. Mutta en toki ryve itsesäälissä. Suhtaudun asiaan lähinnä toteavasti: Uskalsin astua mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja siellä maaperä oli hedelmällistä.


Otin yhteyttä tuohon masentuneeseen kaveriin, josta kerroin. Hän kaipasi apua asiassa x, joten avuliaana henkilönä myönnyin. En tiedä miksi. En tuntenut oloani hänen seurassa erityisen hyväksi, ja en osaa olla oma itseni hänen seurassaan, mutta yliopistolla muiden ihmisten ympäröimänä juttu luistaa. Toki oli erityisen helpottavaa nähdä, miten, ainakin ulkoisesti, ei-masentuneelta hän vaikutti. Ehkä koen velvollisuutta auttaa häntä, koska autoin ennenkin. En kuitenkaan tiedä, jaksaisinko kantaa jälleen häntä läpi toisen puolikkaan vuoden, joten toivon, itsekkäästi, ettei hän alkaisi jälleen pommittaa viesteillä.


Autoin jälleen ystävääni naishuolissa. Juttu on ilmeisesti ohi. Toivottavasti osasin lohduttaa.

Päivä on pyörinyt vastakkaista sukupuolta koskevien juttujen käsittelyssä, ja heidän kanssa kommunikoinnissa. Siksipä seuraava ajatus kauhistutti: Mitä jos en osaakaan koskaan olla oma itseni naisen seurassa? Ehkä kyse on hitaasti lämpenemisestäni ja kokemattomuudestani. Toivon niin. En kuitenkaan pakonomaisesti ajattele läheisyyden kaipuutani, se on melkein jo unohtunut. Keskityn muihin asioihin, noiden asioiden pyöriessä taustalla omalla, varsin verkkaisella tahdilla.


Aikaisemmin oma epävarmuuteni on estänyt "juttujen" etenemisen tutustumisvaiheesta pidemmälle. En ole ottanut yhteyttä deitteihin, koska ajattelin, ettei heitä kiinnosta, vaikka mitään varsinaisia merkkejä ei olisikaan näkynyt. En haluaisi tämän tilanteen ajautuvan siihen. Jos jutteluun on mahdollisuus, toivon, etten ajattele itseäni huonona keskustelijana. Jos näen hänet, toivon, etten käännä päätä toiseen suuntaan. Kuitenkin: Mikä on tungettelevaa ja mikä ei? Raja on häilyvä, ja itse olen huono lukemaan sosiaalisia vihjelmiä. Siispä milloin olisi soveliasta lähestyä uudelleen?

Plääh, ajattelu sattuu.