Tämä päivä koostui lähinnä ruotsin tehtävistä, syömisestä, luennolla istumisesta ja ystävän näkemisestä, ja vasta äsken sain raivattua aikaa blogimerkinnän tekemiseen, joten teksti tulee todennäköisesti olemaan erittäinkin asiasta toiseen hyppivä ja epäselvä (enemmän kuin yleensä).
Tänään masentavia ajatuksia ei ehtinyt juurikaan pompahtaa mieleen, varmaankin tuon kiireen takia. Ei vain ole ollut aikaa ajatella ja velloa syvissä vesissä. Juuri kiire ja se, että tekee jotain auttoikin läpi ensimmäisen, melko synkkäväritteisen fuksivuoden, jolloin ei tuntunut olevan kuin huonoja kokemuksia. Kuitenkin lienee syytä panostaa enemmän siihen, että ajattelee positiivisemmin (erittäin vaikeaa), eikä vain siihen, että puskee negatiiviset ajatukset sivuun, jotta ne voisivat myöhemmin tulla takaisin paremman tilaisuuden tullen. Tämän huomasin juurikin tuon vuoden joululomalla; kun tekemistä ei ollut, vanha ystäväni depressio iski takaisin sillä voimalla, minkä se oli alkuvuoden aikana kasannut kokoon.
Tänään ystäväni kaipasi neuvoa parisuhdeasioissa, ja siihen liittyvässä ahdistuksessa (jälleen). Hassua sinänsä, sillä itselläni on häntäkin vähemmän kokemusta naisista, mutta ehkä hän kaipasi hiukan objektiivisempaa näkökulmaa asioihin. Pyrin neuvomaan parhaani mukaan, mutta päähän hiipi karmea ajatus, että jos olenkin opastanut hänet täysin väärälle polulle, että ehkä vasta hetki sitten alkanut kumppanuuden kukkanen nuutuukin täysin vääränlaisen kohtelun alla. Tarkoitukseni olivat hyvät, mutta siltikin. Vastuu on osaltaan minun, jos asiat menevät mönkään oman opastukseni johdosta.
En tuntenut kateutta häntä kohtaan, vaikka niin teinkin, kun ensimmäisen kerran kuulin asiasta.
Kirjoitin tämän tekstin noin 20 minuutissa, jotta en missaisi päivää blogiputkessa. Tietyllä tavalla rutiinit tuovat varmuutta elämään sen kaiken epävarmuuden myrskyn keskellä, joihin törmää ihmissuhteiden merellä (miten runollista). Jos jättäisin tämän päivän kirjoituksen laatimatta, olisi yhä vain helpompaa jättää päivä väliin, ja sitä seuraava, ja kierre on valmis. Lopulta blogi kuolisi, ja jälleen yksi turvallinen saareke tuolla loputtoman suurella valtamerellä, jota elämäksi kutsutaan, olisi vajonnut veden alle. Ei enää lepohetkeä tuon saarekkeen pehmeällä hiekalla, ei enää hengähdystaukoa ennen seuraavaa koitosta.
Pitäisi vain jatkaa räpiköimistä kaukana siintävään horisonttiin, vaikka jokainen liike sattuu kahta kauheammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti