Ongelma, johon usein törmään, on oma pinnallisuuteni. Ei, minulla ei ole ulkonäköön kohdistuvia vaatimuksia potentiaaliselle kumppanille. Tarkoitan pinnallisuutta, joka kohdistuu itseeni. Olen vain harvoin ollut tyytyväinen ulkonäkööni mikä osaltaan syö jo valmiiksi huonoa itsevarmuuttani. Tai oikeastaan olen ulkoistanut huonon itsevarmuuteni ulkonäkööni. "Jos nyt parannan omaa fyysistä olemustani, tulen itsevarmemmaksi." Oikeastaan näin ei juurikaan ole käynyt, mikä nakertaa itsevarmuudesta vielä viimeisetkin palaset.
Osaltaan ulkonäköpaineita aiheuttavat oman sukupuoleni edustajat, varsinkin "komeat, urheilulliset ja itsevarmat" sellaiset. Juuri heitä tuntuu kuhisevan kaupungilla, missä ikinä kuljenkin. Toki tiedostan tietyllä tasolla, etten ole ruma, en ole epäurheilullinen, eikä itsevarmuuteni laahaa täysin pohjalukemissa, mutta toisaalta masentuneisuuteni väittää aina toista.
Osaltaan tuo ulkonäköpaineistus tulee vastakkaiselta sukupuolelta, vaikkakin heidän itse sitä tarkoittamatta ja tiedostamatta. Tuskin olen ainoa, joka häkellyttävän kauniiksi meikatun naisen nähdessään ajattelee ettei missään tapauksessa ole hänen arvoisensa. Ja, koska suurin osa naisista kuuluu tuohon joukkoon, tunnen itseni täysin arvottomaksi. Kaikki ovat niin kauniita, etteivät voisi seurustella kaltaiseni normitallaajan kanssa.
Sinänsä hassua onkin, että useat naiset ehostavat itseään juuri itsetunnon kohottamisen takia, että kokisivat itsensä rakkauden arvoiseksi. Siksipä huonon itsetunnon omaava nainen on huomattavasti paremmassa asemassa kuin samanlainen mies, koska juuri miehen oletetaan tekevän aloite. Noidankehä on valmis: nainen ja mies, jotka ovat kiinnostuneita toisistaan, ja joilla molemmilla on huono itsetunto, tuskin tulevat päätymään parisuhteeseen.
Oma tilanteeni saattaa ajautua tuohon kehään. Ihastukseni kohde on urheilullinen, joten oletan hänen vaativan kumppaniltaan sporttista raamia, ja muutenkin jumalallista komeutta. Noita vaatimuksia huonoine itsetuntoineni en voisi toteuttaa. Toisaalta, itsekin olen liikuntaa harrastava ihminen, enkä vaadi sitä toiselta osapuolelta, joten miksi ihastuksenikaan sitä vaatisi? Ihastuksenikin on vain ihminen, epätäydellinen, samoin kuin minä itse. Miksi ajattelen hänen olevan niin erilainen, ja jos onkin, miksi sitten haluaisin seurustella hänen kanssaan?
Oikeastaan tärkeintä on synkkaus. Se, ovatko maailmankuvat yhtenäiset, sielunmaisemat samoilla väreillä maalattuja. Tämä tahtoo aina unohtua, kun pohdiskelen parisuhteen kiemuroita. Tai ei oikeastaan unohtua, koska se ei koskaan ajaudu edes mieleeni silloin, kun olen tunteiden armoilla. Tunteet aktivoivat huonon itsetuntoni, jolloin on melko hankalaa lähestyä muita ihmisiä omana itsenäni, tai ollenkaan.
En edes tiedä, tuleeko tuota mainitsemaani synkkausta tapahtumaan. Minulla on vain kuva tuosta ihmisestä, samoin kuin hänellä minusta. En tiedä mitään hänestä, ja siltikin tiedän (tunnen) varmasti haluavani olla hänen kanssaan. Oikeastaan typerää pyöritellä päässä tällaista, kun olen vasta tavannut hänet, ilman sen suurempia kommunikaatioita, mutta ihastuminen luo obsession kierteen, joka johtaa joko huonoon tai hyvään.
Syöksee masennukseen tai nostaa taivaisiin.
Lueskelin muutamia kirjoituksiasi, ja tämä kolahti sen verran että päätin ihan jättää kommentin. Hiukan olen kateellinen kun pystyt kirjoittamaan niin hyvin ja syvällisesti. Ikäväkseni pystyin löytämään tekstistä täsmälleen samanlaisia ajatuksia kuin omastakin päästä, että ei tässä ainakaan yksin olla. Jatka vaan kirjoittelua :)
VastaaPoistaKiitän kommentista! Usein tuntuu siltä, ettei ajatusta saa oikeassa muodossa ulos, mutta kyllä näistä yleensä koherentin kokonaisuuden saa. Ja kannattaa ihmeessä kokeilla itsekin kirjoittelua, jostakin pienestäkin ajatelmasta saa kyhättyä kokoon melkoisen kirjoitelman. Samalla omatkin ajatukset tuosta aiheesta selkenevät ja saavat konkreettisen muodon, jolloin on helpompi tiedostaa itsekin omaa maailmankuvaa.
VastaaPoista