Maanantaina, tuon viimeisen blogimerkinnän kirjoittamisen jälkeen, sain jostain syystä jonkinnäköisen paniikki-/ahdistuskohtauksen. Pyörin ympäri asuntoa, kitara kädessä, ja yritin rauhoittua. Panikoinko sen takia, että olin jälleen masentunut? Ehkä luulin tuon mielialan olevan pysyvää, että kaikki paranemisprosessi olikin turhaa. Kuitenkin masentuisin taas.
Tiistai ei ennustanut hyvää tuon asian suhteen. Ei sillä, että yliopistolla olisi ollut huono fiilis, päin vastoin. Jälleennäkemisen riemu oli sanoinkuvaamaton, ja ei se luennolla istuminenkaan erityisen epämukavalta tuntunut. Mutta tuon yhden lyhyen luennon ja kampuksella ruokailun jälkeen kämpille palattua mieliala yhtäkkiä romahti.
Mistä se johtui? En kohdannut epämukavia tilanteita, ja sosialisointi onnistui vallan mukavasti sairauden aiheuttaman eristyneisyyden jälkeenkin. Ehkä se olikin alitajuista. Luennoilla oli nimittäin samaa väkeä kuin viime vuonna: Tuossa tyttö, jonka kanssa flirttailin pikkujouluissa, mutta joka kuitenkin päätyi toisen miehen kainaloon. Tuossa toinen nuori nainen, jonka kanssa on ollut silmäpeliä, mutta alhaisen itsetuntoni takia en ole ottanut kontaktia. Tuolla yltiösosiaalisten ihmisten joukko. Tässä hiljaiset ja epävarmat.
Ehkä tuon päivän alakuloiset aatokset voi laittaa väsymyksen piikkiin. Tänään en huomannut samanlaista ilmiötä. Poikkeuksellista väsymystä kylläkin (kilpirauhanen?), mutta ei mitään sen kummempaa. Rentoudun hieman, katselen sadepisaroiden kilpajuoksua ikkunalasin pinnalla ja juon jälleen liikaa kahvia. Kenties eilinen oli vain poikkeus, anomalia ajatuksissa. Luulisin, että yliopistomaailmassa, kun kohtaa oman ikäistänsä seuraa, tulee helpommin ajatelleeksi, että on epäonnistunut, jos ei ole samalla tasolla heidän kanssaan elämässä, niin parisuhderintamalla kuin myös itsenäisyydessä. Toinen on jo hallussa, toisessa lienee parantamisen varaa.
Päätin, että aion jatkaa blogia päivittäisenä vuoden ajan, jos vain pystyn. Ajatuksia toki riittää monestakin aiheesta. Vuoden kuluttua voin sitten verrata itseäni siihen, millainen olin silloin, kun sain elämäniloni takaisin. Toivon mukaan kehitystä tapahtuu edelleen. Aion oppia menneestä, enkä pelätä siellä majailevia mörköjä. Aika näyttää, millainen Kpos näitä silloin lukee. Vieläkin alakuloisempi ja väsyneempi ihmisraunio vai yltiöpositiivinen maisteriopiskelija.
Tulevaisuuden Kposille: Kai juttelit myöhemmin sille introvertin oloiselle söpölle tytölle, jonka näit juuri tänä päivänä ruokalassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti