On tuskallista ajatella, että olen lähes puolet koko lyhyen elämäni ajan ollut siunattu ainakin yhdellä negatiivisella ihmissuhteella, positiivisten ohella. Negatiivisella tarkoitan sellaista, jossa ei voi olla oma itsensä, jossa toinen ei kunnioita toisen mielipiteitä, tapoja tai ajatuksia. Tuollainen on ollut hyvinkin kuluttavaa, ja siksi olen useimmiten ollut eristäytyneenä neljän seinän sisälle, ystävänä vain tietokone ja internetin tarjoama lohtu.
Olen kuitenkin onnistunut irrottautumaan noista ihmissuhteista, viimeisimmästä vasta tänä vuonna. Jotenkin olin tottunut siihen, että tuon "ystävän" tavatessa otti tietyn roolin, piilotti ne asiat itsestä ja ympäristöstä, joita toinen ei hyväksynyt. Jossakin vaiheessa sitä tajusi, että tuollaisen tapaamisen jälkeen oli vieläkin huonompi olo henkisesti kuin ennen sitä. Luulin, että se hinta on maksettava "ystävyydestä", että en ansaitse parempaa, että en kelpaa omana itsenäni. Siltikin oli todella vaikeaa pistää välit poikki, vaikkakin vain väliaikaisena kokeiluna.
Kuitenkin oman psyykkisesti paremman olon tavoittelu vei voiton tunteista.
Jotenkin muistin vain ne hyvät hetket samalla, kun kirjoitin "break-up" -viestiä. Toisaalta, ei hän aina ollut ollut painostavan narsistinen, ainakaan tietääkseni. Ylimielinen ja kyyninen kylläkin.
Pienen väliajan jälkeen suostuin kuitenkin tapaamaan kyseisen henkilön, joka vakuutti käyttäytyvänsä paremmin. Ei hän kuitenkaan ollut muuttunut tarpeeksi. Edelleen painostava negatiivisuus syöpyi mieleeni hänen ympärillään, vaikka varsinaista henkistä pahoinpitelyä ei enää tullutkaan, ainakaan itseäni kohtaan. En suostunut seuraaviin tapaamisehdotuksiin. Sitten ne loppuivat, ainakin väliaikaisesti.
Nykyisin osaan olla avoimempi ja vähemmän kyyninen, ja otan useinkin yhteyttä ihmisiin, joiden kanssa voi olla oma itsensä. On minulla vieläkin kavereita, joiden kanssa vietän aikaa vain heidän omien toiveidensa johdosta, enkä juurikaan itse ehdota tapaamista siitä yksinkertaisesta syystä, että heidän kanssaan ei voi keskustella. Yksi ei aina kuuntele, vaan ohittaa sanomiseni jollain asiaan liittymättömällä, mikä on todella satuttavaa. Toisen kanssa ei muuta tekstiä tule kuin opintoihin ja pinnalliseen kuulumisten vaihtoon liittyviä seikkoja, mutta hänen kanssaan on hauskaa, kun tehdään jotain. Kolmas luo hyvän, kepeän ilmapiirin, kun liittyy erään ystäväni ja itseni kanssa tekemiseen mukaan.
Tuossapa juuri ero ystävien ja kavereiden välillä. Toisten kanssa voi puhua syvällisiä niin, että toinen todella ymmärtää ajatukset ja tunteet (eiväthän miehet puhu tunteistaan), toisten kanssa ei. Toisten kanssa voisi viettää vaikka koko päivän, toisista haluaa päästä eroon muutaman tunnin kuluttua. Toisia kaipaa, toisia ei. Toisten kanssa voi olla hiljaa ilman kiusaantuneisuuden tunnetta, toisten ei. Osa entisistä ystävistä on luistunut tuohon toiseen kategoriaan jostakin syystä, muutama liukunut kokonaan pois kuvioista. Kai se on väistämätöntä.
En missään tapauksessa halua vähätellä tuota jälkimmäistä ryhmää, vaikka tapaankin heitä lähinnä vain selittämättömästä velvollisuudentunteesta. En tiedä, olisiko reilumpaa laittaa välit poikki vai jatkaa tuota tapailemista kunnes he itse saavat siitä itse tarpeekseen. Parisuhteessa asia olisi selvä, mutta kaverisuhteissa säännöt ovat erilaiset. Kuitenkin ihminen on itsekäs eläin, ja itsekin saan jotain irti tuollaisista kaveritapaamisista. Varmasti he itse niistä nauttivat, kun kerran jaksavat yhteyttä pitää, mutta ehkä heitä ahdistaa se, ettei ihmissuhde ole vastavuoroinen.
Toisaalta kaikkia ei voi miellyttää, ja oma elämä on lopulta tärkein, vaikka kuinka empatia väittäisi vastaan.
Kaikista inhottavinta noissa negatiivisissa ihmissuhteissa on se, että usein itse ajattelee olevansa juuri jotenkin vääränlainen ja kelpaamaton. Jotenkin oppii pitämään itseään syypäänä toisen tuomitsevuuteen (varsinkin jos on erityisen empaattinen ja herkkä persoona). Ja siitä se paha olo sitten lähtee kehittymään... voi mennä pitkäänkin ennen kuin tajuaa, että hetkinen, tässä ihmissuhteessa ei ole kaikki kohdillaan ja tuon toisen käytös onkin epäreilua eikä oikeutettua. Nämä ovat muuten vaikeita asioita, kun usein se ihminen, jonka seurassa tulee vaikea tai ahdistunut olo, ei välttämättä tietoisesti yritä tehdä mitään pahaa, mutta jos suhteeseen kehittyy jonkinlainen epätasapainoinen valta-asetelma, mitätöivä ilmapiiri, niin sellaista en minäkään enää sietäisi. Kokemusta tuollaisesta on. Empatia/sympatia, sitä kannattaa vaalia, mutta kuitenkin niin, ettei alistu kenenkään ennakkoluulojen tai jäykähkön ihmiskuvan uhriksi.
VastaaPoistaJuuri noin. Negatiiviset ihmissuhteet ruokkivat vieläkin enemmän jo valmiina olevaa (vai sen aiheuttamaa?) itsesyytösten kierrettä, jolloin ryhtyy aktiivisesti muuttamaan omaa identiteettiä siihen suuntaan, minkä olettaa olevan hyväksyttävä. Tuollainen ihmissuhteiden kehitys tapahtuu erittäin hitaasti, ja se voi hyvinkin tulla ikään kuin normiksi, jolloin ei itse tajua kyseenalaistaa sitä. Myös masentuneisuustekijä vaikeuttaa asioita: Kun tietää, että ihmisten tapaamisesta pitäisi tulla hyvä olo, hakee itsestä syitä siihen, miksi niin ei tapahdukaan tuossa kyseisessä ihmissuhteessa.
VastaaPoistaJossain vaiheessa (toivottavasti) tajuaa muihin terveempiin ihmissuhteisiin vertaamalla, että epäasiallista käytöstä ei tarvitse sietää, eikä itseä tarvitse muuttaa. Kaikista satuttavinta tuo oman persoonan, mielipiteiden ja tapojen vähätteleminen on tietenkin lähimpien ihmisten aiheuttamana, joten arvet ovat syvät.
Tuollaisesta ylipääseminen on vaikeaa, ja vieläkin tulee toisinaan syytettyä itseä siitä, jos toisen ihmisen käytös minua kohtaan on välinpitämätöntä tai tuomitsevaa. Toisaalta, nyt osaa paremmin arvioida ihmissuhteita, ja kitkeä huonot sellaiset pois ennen kuin ne kasvavat liian tiheäksi.
Kpos