Identity

Identiteetti, niin kuin sen itse käsitän, ei ole kiinteä ominaisuus, sillä se vaihtelee niin paljon sosiaalisen ympäristön mukaan. Joissain piireissä olen äänekkäin, toisissa en saa sanaa suustani. Siksipä kaikenlainen ihmissuhteilu on hyvinkin mielenkiintoista: Miksi juuri tuon ihmisen kanssa voi puhua ihan kaikesta, kun tuon toisen kanssa keskustelu ajautuu säähän? Psykologinen side ihmisten välillä on ehkä hienoin asia koko maailmassa, mutta samalla en ymmärrä sitä ollenkaan.
Mutta miten käsittää sanonta ole oma itsesi? Mikä noista lukuisista rooleista on se oikea? Onko se tämä, jossa puran tuntojani itsekseni paperille, paljastaen syvimmän olemukseni, vai onko se tuo hyvien ystävien keskellä ilmi tuleva rooli, jossa ajatusten virran omaisesti tulee sanottua kaikenlaista hyvin vähällä itsesensuurilla, vai onko identiteetti paljastettavissa vasta tietyn kemiallisen coctailin aikaansaannoksena?
HS:n kolumnistin mukaan vastaheränneenä ihminen on aidoimmillaan. Itse en pitäisi tuota totena, sillä itse herään erittäin äkäisenä, enkä halua kommunikoida kenenkään kanssa. Siksipä kämppikseni sosialisointiyritykset aamulla aiheuttavat lähinnä ahdistunutta raivoa, jonka pidän kuitenkin sisälläni. Opistolle matkatessa tuo ärtyneisyys häviää, ja pystyn jo keskustelemaan järkeviä, enkä vain murahtelemaan epämääräisiä tavuja. Identiteetti vaihtelee siis myös päivärytmin mukaan; väsymys ja ravinto vaikuttavat siihen.
Juurikin tuon identiteetin aaltoilun takia on hankala kuvata itseään, eivätkä tietyt sanat, joille on itse asettanut tietyn painoarvon, välttämättä tarkoita samaa muiden ihmisten korvissa. Esimerkki nettitreffipalstojen ihmemaasta (jossa vieläkin oleskelen tietämättä itsekään miksi): Aluksi ujo, mutta se häviää nopeasti. Tähän lauseeseen törmää usein, mutta se on tietyllä tavalla itsestäänselvä ominaisuus kaikissa tuntemissani ihmisissä. Ehkä kyseessä on tarkoitus sanoa, että kyseinen henkilö ei itse uskalla aloittaa keskustelua, mutta liittyy mukaan, jos joku muu sen tekee. Kai pitäisi ottaa oppia tästä.

Olen ollut niin tottunut olemaan yksin suurimman osan vapaa-ajastani, että luulin sen olevan vain osa identiteettiäni. Nyt huomaankin, että tuo uskomus on väärä. Kaipaan ihmisiä, kaipaan parisuhdetta, vaikka kesällä onnistuinkin irrottautumaan noista ajatuksista kuitenkaan masentumatta. Nyt huomaan, että ahdistun, jos en saa tiettyä annosta sosiaalista kontaktia päivässä (paraskin addikti). Sama päti kesällä, kun olin töissä, joissa joutui olemaan ihmisten kanssa tekemisissä, jolloin ei enää työpäivän jälkeen kaivannut muuta kuin lepoa ja yksinoloa. Nyt pitää jälleen sopeutua tähän opiskelurytmiin toivoen, että ensimmäisten viikkojen jälkeen sosiaalinen elämä muuttuisi säännöllisemmäksi, jolloin ajatukset pysyisivät terveellisinä.

Toivon mukaan silloin ei ole liian myöhäistä.