perjantai 13. syyskuuta 2013

Vapaus johtaa kansaa

Jos absoluuttinen vapaus tarkoittaa sitä, että yksilöllä ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia, ei kukaan ole oikeasti vapaa. On aina tietty määrä asioita, joita täytyy tehdä. Vapaus ei tietenkään ole itseisarvo, mutta jokainen kuvittelee olevansa vapaa tekemään mitä tahansa, ja pintapuolisesti onkin.

Tuskin kukaan heräisi aamulla töihin, jos ei olisi iskostettua velvollisuudentunnetta tehdä niin. Miksi pitää mennä töihin? Jotta saa rahaa. Miksi pitää saada rahaa? Jotta pystyy elättämään itsensä. Miksi pitäisi elättää itsensä? Jotta pysyy hengissä. Miksi pitäisi pysyä hengissä? No tuota...

Tietyllä tavalla olet velvollinen pitämään itsesi hengissä siitä yksinkertaisesta syystä, että joku
, ts. biologiset vanhempasi, on sinulle elämän antanut. Oikeastaan ihmisen koko olemassaolo kiteytyy tuohon velvollisuuteen. Sinänsä hassu skenaario, jos kuvittelee seuraavan tilanteen. Joku antaa sinulle omenan. Sinun on pidettävä tuo omena, ja jatkettava pitelemistä, jotta voisit jatkaa sen pitelemistä. Kukaan ei kerro, miksi niin pitää tehdä, eikä kukaan tiedäkään. On vain teorioita, näkökulmia. Lopulta kehosi antaa periksi, ja omena putoaa.
Velvollisuus siis alkaa jo syntyessä. Vauvalta ei kysytä (tietyistä syistä) haluaako hän olla osa yhteiskuntaa, sen velvollisuudenkierrettä, tai edes että halusiko se tulla olemassa olevaksi. Tuo viimeinen kysymys on toisaalta mieletön, sillä jos häntä ei ole olemassa, hän ei voi sitä päättää, mutta jos hän on olemassa, hän ei pysty vertaamaan olemassaoloa olemassaolemattomuuteen. Oletettavasti olemassaolemattomuus ei tunnu miltään, mutta kuka tietää mitä toisella puolella odottaa.

Mitä vanhemmaksi elää, sitä vähemmän velvollisuuksia ihmisellä tulee olemaan. Vauvana on opittava kieli, on opittava liikkumaan, lapsena on opiskeltava, teininä on hankittava koulutus, aikuisena on tehtävä töitä. Eläkeläisenä velvollisuus tietyllä tavalla loppuu. Ei tarvitse tehdä työtä, kun yhteiskunta elättää, ei tarvitse huolehtia lapsista, koska he ovat jo itsenäisiä tai heitä ei ole. Kun on koko elämänsä ollut velvollinen tekemään jotain, tuntenut itseensä tarpeelliseksi rattaaksi yhteiskunnan koneessa, tuo yhtäkkinen tarpeettomuuden tunne saattaa käydä ylivoimaiseksi.

Varsinkin laitoksissa elävät vanhukset masentuvat helposti, kun kukaan ei enää tarvitse heitä. Siksipä olisikin hyvä pitää yllä ystävä- tai kaveripiiriä myös vanhana ja vanhaksi asti, koska sukulaiset eivät välttämättä aja samaa asiaa, eivät ehdi aina tulla käymään, kun taas toisaalta samanikäisillä ihmisillä ei muuta ole kuin aikaa.

Oikeastaan koko ihmiselämä koostuu vastavuoroisesta tarpeellisuuden tuntemuksesta. Lapsena tarvitsee vanhempia elääkseen. Teininä tarvitsee tukea samanhenkisiltä ihmisiltä tuon suuren koitoksen, vanhenemisen, edessä, ja toisaalta he tarvitsevat vastavuoroisesti sinun tukeasi. Aikuisenakin ystävät ovat toki tärkeitä, mutta se tunne, että joku tarvitsisi sinua, on enemmän vaikuttava tekijä. Siksipä hankitaan kumppani, ja kenties lapsia, jotka ovat täysin riippuvaisia sinusta, kunnes aikuistuvat. Lopulta, kun on saavuttanut maagisen eläkeikärajan, et olekaan enää tarvittu. Päinvastoin, olet jälleen täysin riippuvainen muista ihmisistä, jos oma keho ei enää toimikaan kuin ennen. Vauvana sitä ei ymmärrä, mutta vanhana se kuormittaa mieltä.

Tämä masentava kuva oravanpyörästä on vain pseudofilosofinen näkökulma, enkä kirjoita tätä kyynisessä mielentilassa. Toisaalta siinä on myös, omasta mielestäni, pointti. Miksi velvollisuuden täyttäminen tuo onnea, esimerkiksi töissä käynti, tai opiskelu useille? Onko se siksi, että niin on neuvottu tekemään heti elämän ensihetkistä lähtien? Emme ole täysin vapaita ikinä, jokainen on sidottu tietyllä tavalla oman psykologiansa johdosta. Olemme kiintyneitä tiettyihin ihmisiin, olemme erilaisia persoonia, olemme historiamme muokkaamia. Jokainen noista aspekteista vaikuttaa käytökseemme, ja siten vapaus on vain illuusio.


Then again, what's wrong with a comfortable delusion?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti