Tapasin ennen lomaa erään luennon alkua odotellessa yläasteella samaa luokka käyneen henkilön. Tämä ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta, kun hänet näin, mutta ensimmäistä kertaa juttelin hänelle, eli olimme tunnistaneet toisemme, mutta kontaktia emme olleet tehneet. Emme tietenkään olleet kovinkaan hyviä kavereita, kuten kuvitella saattaa, mutta tuli keskusteltua juuri tuota kurssia koskevista asioista, niitä näitä; emme olleet mitenkään yllättyneitä tai mitään tyyliin "Hei, etkös sinä ollut blaablaablaa". En muistellut tuota tapahtumaa mitenkään erityisesti, mutta nyt aloin miettiä sitä, syystä tai toisesta.
Mielipide, jonka hänestä yläkoulusta muistan, oli pessimistisen neutraali; en vihannut enkä toisaalta pitänytkään. Hän ei kuitenkaan ollut muuttunut yhtään, ainakaan näin pintaraapaisulta. Sama ulkoinen tyyli, samat puheenparret, sama suhtautuminen asioihin. Tuo tuntui oudolta, koska itse olen mielestäni muuttunut niin paljon sitten noiden aikojen, vaikka niistä onkin kulunut "vain" kuutisen vuotta. Ehkä jotkut kypsyvät aikaisemmin, ja sanotaanhan, että naiset ovat miehiä pari vuotta kasvussa edellä.
Tapasin kesällä myös yläkouluaikaisen luokanohjaajani, ja sama ilmiö tapahtui silloinkin. Minkäänlaista eroavaisuutta verrattuna tuohon menneeseen aikaan ei hänessä näkynyt. Se olin minä, joka oli melko dramaattisestikin muuttunut.
Kenties nuo tapahtumat jäivät mieleen muistutuksina siitä, millainen olin yläkouluaikana. Tosin noista ajoista en juuri mitään muista, mutta tiedostan, että olin erilainen silloin. Kyyninen, syrjäänvetäytyvä, nuhruinen, erittäin epäitsevarma. Nuo piirteet ovat suurimmaksi osaksi haihtuneet, mutta jäännöstuotteena on masennus, edelleen.
Yläkouluaikaisen luokkalaiseni näkeminen myös pisti miettimään kodin roolia kehityksessä. Hänellä oli kotona tietääkseni hyvät oltavat, ja kaikki hänen sisaruksistaan ilmeisestikin ovat akateemisesti kouluttautumassa opettajalinjalle. Hänellä on siis ollut kasvualusta, jossa on selvät säännökset, joita noudattaa, ja ilmeisesti myös rakastavat vanhemmat. Näin ollen teini-ikä ei tuonut minkäänlaista muutosta hänen kehitykseensä. Kun tie on valmiiksi pedattu, ja välittävät ihmiset pitävät tuon tien avoinna, on helppoa vain olla oma itsensä ja mennä virran mukana.
Minä taas olen rikkinäisestä kodista, henkisesti vaativasta kasvualustasta, jossa toki painotettiin yksilönvapautta, mutta jossa ei oikeastaan tuettu mitään päätöstä. Tee mitä teet, kunhan teet sen hyvin. En koskaan ole tiennyt, mitä oikeasti haluan. Minua ei ole ohjeistettu saavuttamaan sitä, mikä minua miellyttää, sillä ainoa asia, mihin piti keskittyä on se, ettei tee väärin, että miellyttää muita.
Muistan joskus yläasteajoilta sen, että kaikkien piti kirjoittaa kaikista luokkalaisista yksi hyvä piirre paperille. Tuo paperi, jolle oli koottu kaikkien luokkalaisten mielipiteet, palautettiin sitten kyseiselle henkilölle, ja ne näytettiin vanhempainillassa. Äiti sitten kyseli että mitäs kaikkea listassa olikaan, alkoi luetella kaikkia adjektiiveja, joilla minua oli kuvattu. Äitini unohti kuitenkin yhden, ja se oli "hikipinko", minkä sitten mainitsin hänelle. Hän vaikeni, ja hetken kuluttua palasi huoneeseen ja halasi minua. Tuo on ainut kerta, jonka muistan, jolloin hän on sanonut rakastavansa minua.
En tuntenut mitään.
Olen aina miettinyt omaa menneisyyttä ja suhdetta äitiini vain omalta kannalta, mutta kenties oli myös hänelle raastavaa menettää täysin ote omaan lapseensa, olla täysin pimennossa poikansa mielenliikkeistä. Luulisin, että se ahdistaa häntä vieläkin. Tämän jouluaaton jälkeen äidin kanssa aamukahvin juominen oli täyttä tuskaa. Kumpikaan ei tiennyt, mitä sanoa. Välttelimme toistemme katsetta. Olin ahdistunut, ja hörpin kahvin nopeasti ja poistuin paikalta. Tuo skenaario toistuu aina, jos olen äitini kanssa kahden, jos olemme jo vaihtaneet pinnalliset kuulumiset. Hyvinkin ambivalenttia: viihdyn kotona, mutta haluan sieltä pois mahdollisimman pian.
Kun nuorimmat sisarukseni muuttavat pois kotoa, en luultavasti käy siellä enää. Olen muuttunut, eikä minun tarvitse palata enää menneisyyden rooleihin, minun ei tarvitse sietää ahdistusta vain velvollisuudesta.
Minun on aika keskittyä siihen, mitä minä haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti