Nyt alkaa jälleen mieli kaipaamaan yksinoloa. Olen koko ajan sosiaalisessa härdellissä, mutta mitään konkreettista ei sanota. Ei oikeasti keskustella. Vain ollaan toisten seurassa. Toki tuollainen on mukavaa, pelkkä oleilu, mutta kaipaan jo jotain, millä harjoittaa sekä fyysistä että henkistä kuntoa. Pelkkä television loputtoman virran mukana meneminen, keskenkertaisten elokuvien katsominen ei tarjoa aivopähkinää, eikä treenatakaan voi. Joutenolo saa siis riittää, ja palailen kämpille huomenissa.
On minulla mukavaakin ollut. Hyvää ruokaa. Paljon ruokaa. Sisarusten seura. Rentoutuminen. Mutta mieluiten palaan harmaaseen arkeen, vaikka se tarkoittaisi sitä, että masennus alkaisi hiipiä takaisin. Kaipaan siis yksinoloa, vaikka kaipaan tietysti myös sosialisointiakin. Jälkimmäistä tosin tarvitsen vain pienissä annoksissa, enkä jatkuvana virtana, jolloin se vain vie energiat. Tai sitten ei. En tiedä. Olen ollut pitkäkestoisessa sosiaalisessa ympäristössä vain perheeni keskellä, mutten oikeasti tuntemieni ihmisten. Ehkä osaisin nauttia, jos saisin valita ihmiset, joiden kesken viettäisin pitemmän aikaa jatkuvassa kanssakäymisessä.
Tänään koin pienimuotoisen valaistuminen liittyen siihen, miksi ihmisten on niin vaikea kuvailla itseään, omaa persoonaansa. Ihminen on niin tottunut siihen, millainen hän on, joten hän ei juurikaan käytä energiaa sen miettimiseen: Emme itsekään oikeastaan tiedä, millainen olemme. Oma tietoisuutemme perustuu siihen, miten näemme maailman, ja koska emme näe itseämme, omaa käytöstämme, emme tiedä, millainen itsemme on, millaisena sen näemme. Egosentrisinä olentoina emme pysty täysin ottamaan toisen ihmisen näkökulmaa, varsinkaan silloin, kun kyseessä on itsemme.
Juuri noiden edellämainittujen seikkojen takia kuvailemme usein itseämme tekemistemme kautta. Kuvittelemme, että harrastus kertoo enemmän kuin adjektiivit, uskonkunta enemmän kuin aatteemme. Kun käytämme adjektiiveja, meidän on verrattava itseämme muihin. Kuten aikaisemmin mainitsin, persoonallisuudet määrittävät itsensä suhteessa toisiin persoonallisuuksiin. Kun joku sanoo olevansa sosiaalinen, hän vertaa itseään muihin ihmisiin, siihen, miten muut hänen mielestään "sosiaaliset" ihmiset käyttäytyvät, ja määritettävä se, miten paljon tuo termi pätee häneen itseensä. Koska tiedän, millainen itseään "sosiaalisena" kuvaileva ihminen on, tiedän myös, etten ole itse sellainen, joten en kuvaa itseäni sellaiseksi.
Vaikein kysymys, mitä voi ihmiseltä kysyä, on "Kuka sinä olet?", joka ei tarkoita "Mikä sinun nimesi on?". Mitä pidempään miettii tuota kysymystä, sitä vaikeampi siihen on vastata tarkasti. Eikä siihen luultavasti ole mitään perinpohjaista vastausta. Kuitenkin se, mitä siihen vastaa, on luultavasti aidointa, mitä itsestä voi kertoa. Jos siis pystyy vastaamaan täysin rehellisesti, täysin luottavaisesti, täysin objektiiviselle kysyjälle, ilman rajoitteita. Ei tuollaista tilannetta tietenkään oikeassa elämässä tule vastaan, mutta ajatusharjoituksena se lienee hyvä, jos haluaa oppia jotain itsestään.
Mikä oikeastaan on oleellisinta omassa itsessään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti