Kämpille palaillessa fiilis oli suhteellisen hyvä. Sovin tapaamisesta muutaman kaverin kanssa, ja elämä hymyili. Kuitenkin iltaan mennessä mieliala laski taas neutraaliin lukemaansa. Outoa sinänsä. En juuri viihdy kotona, äitini seurassa ainakaan, mutta silti siellä oli mukavampi olla mielenterveyden kannalta. Kai se on myönnettävä: sellaisten ihmisten seura, joiden kanssa ei tarvitse väkisin vääntää puhetta aikaiseksi on kaikista hedelmällisintä. Harmittavasti kotona sellaista ei ole, mutta sekin välttänee. Sanottavaa ei vain tule. On kuin jokin tukkisi kaikki mahdolliset kommunikaation tiet, ja vaikka kuinka yrittäisi, ei mitään tule ulos. Aikaisemmin, vielä kotona asuessa lukioaikana, tuo päti muihinkin ihmisiin, mutta nyttemmin olen päässyt yli siitä. Lukkiutuminen tapahtuu alitajuisesti, joten siihen ei juuri voi vaikuttaa. Yksin asuessa tuo rooli kuitenkin väistyi, ja onnistuin avaamaan tuon lukon.
Mietinpä vain, kuinka onnellinen tulen olemaan, jos olen jossakin vaiheessa sellaisessa elämäntilanteessa, jossa minulla on perhe, tai puoliso. Jos jo pidempi vierailu kotona karkottaa suurimmat mielenterveyttä uhkaavat möröt pois, voin vain kuvitella, millaista on olla kokoaikaisesti sellaisten ihmisten ympäröimänä, joiden kanssa voi olla oma itsensä, ja vieläpä niin, että tuota lukkiutumista ei tapahdu. Kenties ihmisten nopea lastenhankkiminen/avioon meno onkin psykologinen tarve, masennuksen ehkäisemiskeino, eikä niinkään huonoa harkintakykyä.
Toisaalta, kun on rakentanut mielenterveytensä noiden ihmisten varaan, mitä tapahtuukaan, kun noita kannattimia ei elämässä enää olekaan? Lapset muuttavat pois, puolisokin voi jättää. Ollaan takaisin alkupisteessä, tai vieläkin pahemmassa jamassa. Kun on panostanut kaiken voimansa perheeseen eikä ystäviin, on vaikea enää aloittaa alusta verkoston rakentamista. Ehkäpä siksi sukulaiset ovat olemassa. Uusi verkosto syntyy kuin tyhjästä, kun vanhan jättää taakseen. Eiväthän nuo kaksi tietenkään toisensa poissulkevia ole, mutta useimmiten noin vain käy.
Aloin ensimmäistä kertaa oikeastaan koko elämäni aikana pohtia tuota skenaariota, siis jonkun kanssa yhteenmuuttamista. Olen elänyt siinä harhassa, että yhteinen koti tuhoaa parisuhteen lähes täydellä varmuudella, mutta epäilen tuon seikan todenmukaisuutta. Onhan ympärilläni muutama esimerkki toimivista parisuhteista, joissa molemmat osapuolet elävät saman katon alla ja ainakin pintapuolisesti harmoniassa. Totta kai tuollainen tilanne vaatii työtä: eivät asiat yhtäkkiä lähde rullaamaan kuin tanssi yhteenmuuttamisen jälkeen. Parisuhde vaatii työtä, ja sen mukana se kehittyy. Kun asutaan erillään, työtä ei niin paljoa tarvita. Aikaa vietetään yhdessä vain tietty määrä, sitten ollaan erossa. Konflikteja ei synny, toisen tarpeita ei tarvitse ottaa huomioon niin paljolti.
Olen ajatellut siis mukavuudenhaluisesti: mahdollisimman paljon mielihyvää mahdollisimman vähällä vaivalla. Pitäisi ajatella pikemminkin niin, että työtä tekemällä ja vaivaa näkemällä voi saavuttaa pidempiaikaisen onnellisuuden, kenties jopa koko elämän läpi kestävän.
Mikäpä sen parempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti