Olen saapunut kotiini, siis porukoiden luokse, joulua, tuota kapitalismin suurinta vientituotetta, juhlistamaan. Ja mitä helvettiä; en tunne oloani kiusaantuneeksi äitini seurassa. Kenties vanhat roolit alkavat haihtua, ja kykenen edes jotenkin tuntemaan oloni kotoisaksi. Toki tämä oli päivä numero yksi, joten asiat voivat vielä muuttua. Merkit ovat kuitenkin hyvät. Mikään ei ole sen pahempaa kuin viettää aikaa kera ihmisten, joiden kanssa ei osaa olla. Viime joulu oli hiukan tuon tapainen. Kehitystä on siis havaittavissa.
Blogautukset saattavat jälleen lipsua, kun saan rauhan vasta nyt, kun muut ovat käyneet petiin. Itsekin kirjoittelen sängystä käsin, mikä on oikeastaan aika mukavaa ja rentoa. En juuri koskaan ole tehnyt näin, joten kokemus tämäkin. Läppärinkin otin mukaan vain blogautuksia varten. Aluksi ajattelin pistää tämänkin jäähylle hetkeksi, mutta pohdin, että ehkä menetän kaiken sen "flow'n", jonka olen tässä rutiininomaiseksi tulleessa kirjoitusurakassa rakentanut, joten näin parhaaksi jatkaa. Ja mukavaahan tämä on, vaikka juuri tällaisina, hyvinä päivinä tuleekin jauhettua liiaksikin asian vierestä, kuten nytkin.
Mietin eilen, erään blogin kommentteja lukiessa, miksi ihmisille on niin paljon helpompaa lohduttaa muita kuin itseään. Empatia kytkeytyy päälle, myötäelämme tuon toisen ihmisen surun ja haluamme auttaa. Kuitenkin, jos itse olemme samassa tilanteessa, emme osaa sanoa itsellemme noita helpottavia sanoja, emme osaa kuvitella niitä lauseita, jotka niin luonnollisesti sanotaan (tai tässä tapauksessa kirjoitetaan) muille. Toki täydessä depiksessä ei pysty lohduttautumaan millään, sen tiedän itsekin, mutta en myöskään saa tuolloin, kuten en juuri milloinkaan, mitään irti muiden helpottavista sanoista. Juuri tuon takia koen itse melko hankalaksi lohduttaa ihmisiä: itselleni se ei auta, se ei tee mitään.
Blogausuran alkupuolella mainitsemaani masentunutta kaveriani olin lohduttanut fyysisesti (ei seksuaalisessa mielessä, mind you) ja verbaalisesti, tekstitse ja sanoitse. Hänelle se auttoi, ja usein ilmoittelikin viestitse, että oli ihan paska olo, johon sitten vastasin taitojeni mukaan. Se oli outoa, sillä en osannut mielestäni vastata mitenkään järkevästi. Kai minulta puuttuu syvempi empatia, tai sitten kyseessä on sukupuolten väliset eroavaisuudet; ehkä naiset saavat enemmän irti muiden sanoista, minunkin erittäin pseudoempaattisista paatoksista, kun taas miehet keskittyvät enemmän tunteiden häivyttämiseen erinäisin keinoin.
Mikä ei tietenkään koskaan ole hyvä juttu, sillä tunteet pitäisi käsitellä, eikä säilöä odottamaan uutta nousua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti