Sorruin eilen vanhaan addiktiooni, josta olen jokin aika sitten päässyt eroon. Kokeilin, aivan harmittomasti, tuota addiktion aiheuttajaa YouTube-videon innoittamana. En lähde erittelemään, mikä addiktoija on kyseessä, sillä kyseessä on melko arkaluontoinen asia oman itseni kannalta, eikä niinkään yhteiskunnan sääntöjen vuoksi.
Tuota seurannut tunne oli outo. En tuntenut oloani huonoksi tai mitään, mutta tietty syyllisyys painoi taustalla. Esitin itselleni, että kaikki on hyvin, että jatkan päivääni kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta tuo outo tunne jatkoi taustalla painostavana läsnäolona. Ikään kuin jotain oleellista olisi muuttunut, että aivoni strukturoituivat uudelleen tuohon samaan tilaan, jossa se silloin aikoinaan oli, kun tuo addiktio oli arkipäivää. Yritin vakuutella itselleni, että tuo ei ole totta: En ole palaamassa takaisin tuohon käytökseen, sillä en näe siinä mitään järkeä. Kuitenkin mieliala oon neutraali, kuin tyyntä myrskyn edellä. Se tuntui harmittomalta kokeilulta, mutta seuraukset olivat välittömät.
Olen helposti addiktoituva persoona. Nopeasti laskettuna addiktioita on ollut koko elämäni aikana ainakin kymmenkunta, uhkapeleistä kahviin (josta en luovu). Addiktiossa pahinta on se, että aivot tottuvat tuohon ylistimuloituun tilaan, jonka jokin asia saa aikaan. Toleranssi kasvaa, ja annosta täytyy isontaa ja/tai säännöllistää niin, että kohta huomaa kuluttavansa aivan liikaa resursseja johonkin pinnallisesti nautintoa tuovaan, mutta loppupeleissä erittäin epäpalkitsevaan ja turhaan asiaan.
Muistan käyttäneeni aivan huikean määrän aikaa tämän addiktioni ruokkimiseen teini-ikäni alusta viime kevääseen asti. Kun ajattelen nyt, miten paljon muuta olisin voinut tehdä tuolla ajalla, alkaa hirvittää. Vihaan ajan haaskaamista, mikä oli yksi todella hyvä syy katkaista tuo addiktio. Jos käyttää tunteja jo suunnitellakseen seuraavaa kertaa, on jokin vialla.
Ihmettelen edelleen tätä tunnetta. En muista, oliko vastaavaa havaittavissa tupakkakokeiluni jälkeen (tupakkaa tekee välillä liiaksikin mieli, vaikka olen vain kerran polttanut), tai jokaisen tuota aiemmin mainitsemaani addiktiota ruokkivan kerran jälkeen. Syyllisyys, keskittymiskyvyn puute, tunnottomuus, siinäpä pyhä kolminaisuus. En tiedä, onko jotain oleellista muuttunut, pystynkö katsomaan muita ihmisiä silmiin samalla tavalla, nyt kun olen "sortunut".
Tämän päivän aikana suurin osa tuosta syyllisyydestä oli häipynyt, mutta huomasin hiukan negatiivissävytteisen, mutta suhteellisen neutraalin mielialan olevan vallitsevana tekijänä. Kenties tuo haihtuu muutaman päivän kuluttua. Aivoilla menee kuitenkin useita viikkoja, jopa kuukausia, palautua addiktiosta "normaaliksi", joten kenties tuon yhden harhareissun neurologinen vaikutus hälvenee viimeistään ensi vuodelle tultaessa.
Mietin, ovatko tunteet kehon keino kertoa, mikä on hyväksi meille. Jos jokin asia tuntuu hyvältä pitkällä aikavälillä tarkkailtuna, on se kenties hyödyllinen ihmiskeholle ja -mielelle. Vastaavasti sellaiset asiat, joista tulee vain negatiivisia tuntemuksia, ovat luultavasti epähyödyllisiä, joten niistä tulisi luopua. Ehkä kokeilullani oli jokin tarkoitus. Mitata mieleni lujuutta; muistuttaa siitä, millaista elämä oli ennen; näyttää, miten helppoa on retkahtaa; kertoa, miksi tunteet ovat olemassa. Ainakin nyt tiedän, että yksikin lipsahdus on liikaa. Aion siis pysyä vahvana, ja pitää addiktiot kurissa.
Tämä on lupaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti