En ole tainnut kirjoittaa uskonnosta omaa postausta, joten lienee aika tehdä se nyt. Olen aikaisemmin maininnut jossakin asiayhteydessä, että usko on hyvä, uskonto paha: Jos uskoo johonkin ja elää sen mukaisesti painostamatta muita siihen, en näe siinä mitään väärää. Kuitenkin uskonnot yleensä perustuvat yhteisöön, eli suureen joukkoon ihmisiä, joita yhdistää tuo sama teema. Uskonto on politiikkaa, valitettavasti, ja politiikkaa voidaan helposti käyttää ihmisen manipuloimiseen. Muutenkin valtauskonnoissa pätee hierarkia, jossa ylimpänä on pamppu, jota ei kyseenalaisteta ja jolta ei saa vastausta, ja heti heistä seuraavana on ihminen. Kenties annetaan liian paljon valtaa noin pienelle eläimelle.
Haluaisin kuitenkin keskittyä yksilöön, siihen, miten stereotyyppiset evankelis-luterilaiset kristityt vanhemmat kasvattavat lasta ja minkälaisia malleja hän omaksuu. Aloitetaan vaikkapa synnin konseptista. Kaikki "väärä", mitä lapsi tekee, pistetään paholaisen piikkiin, että jokin perkele on saanut tuon lapsen taas valtaansa. Jo tuo näkemys on haitallinen: Kaikki paha tulee siis ulkoapäin, eli ihmisellä ei ole omaa tahtoa. On vain jokin puoli ihmisestä, jota ei saa päästää valloilleen; jo pelkästään ajattelu saattaa olla syntiä. Näin ollen päänsisällä tapahtuva "väärinteko" on itsesyytöksen paikka. Olen paha ihminen, kun ajattelen noin. (Epäkohta: Jos ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, miksi pitäisi nähdä vaivaa oppia kristilliseksi; eikö se tapahdu automaattisesti, jos on tapahtuakseen?)
Toinen asia on ehdottomuus ja kyseenalaistamattomuus. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että mikään ei ole absoluuttista, ja siksi kyseenalaistaminen on hyväksi. Kristillisessä mielessä jumalan sana on Totuus. Miksi? Koska jumala. Kehämääritelmää parhaimmillaan. Jos lapselle tuputetaan pelkkää yhtä näkökantaa niiden ihmisten toimesta, joista hän on eniten riippuvainen, tulee lapsi tietenkin omaksumaan nuo näkökannat. Kun sitten myöhemmin tutkiikin asiaa, saattaa hyvinkin käydä niin, etteivät nuo näkemykset enää tunnukaan oikeilta. Tuo saattaa pahimmillaan luoda hyvinkin ison ristiriidan lapsen ja vanhempien välille, jos lapsi kieltäytyy allekirjoittamasta vanhempiensa uskomuksia, joissa jumalan kieltäminen nimenomaan on saatanan tekosia. Lasta ei siis nähdä ajatteleva yksilönä, joka nyt sattuu olemaan eri mieltä jostain asiasta, vaan syntisenä ihmisenä, joka tulee puhdistaa. Lapselta poistetaan vapaus, ihmisoikeuksista tärkein.
Kolmas epäkohta on se, että lapsille kyllä opetetaan, mitkä asiat ovat väärin, mutta perusteluksi annetaan aina uskonto. Ei siis esimerkiksi ajatella, että varastaminen on väärin, koska toisen osapuolen omaisuuden koskemattomuutta loukataan ja samalla vahingoitetaan toista ihmistä, vaan se on väärin siksi, koska niin lukee Raamatussa. Joissakin asioissa puuttuu siis empatian vaikutus, vaikka Jeesuksen kultainen sääntö onkin hyvä poikkeus. Kuitenkin se, että jokin asia on oikein tulee mielestäni tulla suoraan terveestä empatiakyvystä, eikä ikivanhasta kirjoituskokoelmasta, onhan siellä useita säädöksiä, jotka nykypäivän lainsäädäntö on hylännyt.
Neljäs teesini on se, että jumalalle annetaan liikaa kunniaa tavallisten ihmisten aikaansaannoksista. Jos vanhemmat jatkuvasti kiittävät jumalaa kaikesta siitä, mitä heille tapahtuu tai mitä heillä on, lapsi saattaa oppia, että omat saavutukset eivät johdukaan itsestä, vaan jostakin yliluonnollisesta johdatuksesta, jonka ansioista pieni ja mitätön ihminen saa jotakin aikaiseksi. Mikäpä sen parempi motivaattori.
En toki väitä, että näin on kirjoitettu ja näin on, se olisi postauksen pointin kanssa ristiriidassa. Jos kuitenkin putkiaivoisesti ajattelee asioita pelkästään yhdeltä kannalta, ei näe koko kuvaa, ja paljon asioita jää kokematta. Itse olen kasvanut kirkkoon kuuluvassa, mutta hyvin epäuskonnollisessa perheessä. Uskoin lapsena kristinuskon oppeihin lievästi, niitä kun alakoulussa opetettiin, mutta yläkoulussa viimeistään aloin kyseenalaistaa kaiken. Rippileirillä koin tiettyjä spirituaalisia tuntemuksia, mutta se, että yksi ohjaajista kertoi vakaasti uskovansa siihen, että tuomiopäivän tullessa hän tietää, ketä rangaistaan ja ketä ei, oli lähinnä pelottavaa. Viimeistään tuossa vaiheessa uskon rippeet karisivat.
En välitä, mihin ihmiset uskovat, kunhan eivät ole sokeita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti