Ahdistuvatko muutkin ihmiset, jos heillä ei ole mitään tekemistä? Tuollaista mietin, sillä pidin tänään melko virikkeettömän päivän muutaman vuorokauden pituisen TV-sarjojen ylenpalttisen maratonin jälkeen. Kun ihmiset sanovat, että heillä on tylsää, tarkoittavatko he oikeastaan sitä, että heitä masentaa, kun ei ole mitään, millä pitää se poissa? Kun aivot eivät saa tarpeeksi työstettävää vaikkapa elokuvista, peleistä, kirjoista tai töistä, palaavatko kaikki ihmiset aina niihin haitallisiin ajatuksiin ja epäonnistumisten muisteluun, mikä depiksessäkin on tyypillistä?
Onko onnellisuuden salaisuus siis siinä, että pitää aivot virkeänä ja toiminnassa, jolloin introspektion määrä jää mahdollisimman vähäiseksi? Jos noin on, olisi yllättävän helppoa olla onnellinen. Tankkaa vain mahdollisimman paljon kaikenlaista viihdettä, jolloin oman elämän sisältö koostuu muiden tekemästä tuotannosta. Ei vain yksinkertaisesti olisi resursseja enää pitää haitallisia ajatusmalleja yllä, kun ärsykkeitä, jotka stimuloivat aivotoimintaa, on ylimalkaisesti ympärillä.
Onko tuollainen loppupeleissä hyväksi? Kenties masentuneisuuden voi "unohtaa", jos jatkaa tuota putkea tarpeeksi pitkään. Oma muutaman päivän pituinen aivot narikkaan -meininki ei ilmeisestikään ollut tarpeeksi pitkä, kun huomasin tänään haitallisia ajatuksia tulevan lähes koko ajan. Kenties aikaisemmin yritin selvitä masennuksesta juuri tuon strategian avulla, silloin, kun käytin kaiken aikani elokuviin. Oman elämän tyhjyyttä ei huomaa, kun sen peittää jollakin. Harmittavasti tuo tyhjyys on kuin loppumaton kuilu, jonka täyttääkseen täytyisi saavuttaa oikea onnellisuus, voittaa masennus eikä vain potkia sitä maton alle piiloon ja teeskennellä, että kaikki on hyvin.
Siksipä pitäisi käydä puhumassa psykologille siitä, miltä minusta oikeasti tuntuu, avautua kaikesta, mitä viime kerralla jäi sanomatta. Kenties sitten saisin oikeanlaista avustusta henkiseen pahoinvointiini. Harmittavasti masikseni tuntuu olevan luonteeltaan syklistä, ja hyvinä aikoina on niin helppo unohtaa huonot ajat. Huonoja aikoja en ole koskaan tykännyt näyttää kenellekään. Muutaman kerran olen avautunut ystävilleni, mikä on toisaalta auttanut melko paljonkin. Miksipä en voisi siis avautua ihan ammatti-ihmisellekin?
Viimeksi valitin parisuhteen puutetta ja kaikkia epäonnistumisiani sitä koskien, kun ehkä olisi pitänyt keskittyä oman itsetuntoni heikkouteen, menneisyyteeni ja kiintymyssuhteisiini tai niiden puutteeseen. Parisuhteen puutteen ahdistavuus ja oikeastaan kaikki epäonnistumiset perustuvat kenties juuri noihin asioihin, mutta toisaalta onhan yksinäisyys itsessäänkin erittäin mielenterveydellisesti rasittavaa. Kumpaan siis kannattaisi keskittyä?
Yksinäisyyden minimoimiseen vai omanarvontunteen kasvattamiseen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti