Sunnuntainen ratkeaminen ja väsymys ovat aiheuttaneet masentuneen mielialan, jota ei ole näkynyt pitkään aikaan, tai siltä se ainakin tuntuu. Aina väliajoin tuo syyllistävä ajatus tulee mieleen, minkä johdosta näen itseni epäkelpona, mikä taas osaltaan aiheuttaa kyynisyyttä kanssaihmisiä kohtaan. Ainoana erona vain on, että tuo tunne on läsnä myös arkisin, kun useimmiten se iskee viikonloppuisin, jos iskee. Pidän kuitenkin toivoa yllä: Olenhan selvinnyt aikaisemminkin kyynisyydestä pois, joten miksi en nytkin pystyisi siihen. Tuo tahtoo kuitenkin unohtua, kun mieliala on tarpeeksi alamaissa.
Tänään tyhjensin kaappejani pois tavaroista, jotka kuuluivat entiseen elämään. En edes muistanut, mitä kaikkea noihin kätköihin olinkaan sullonut. Samoin putsasin tietokonettani tiedostoista, jotka muistuttivat vanhoista huonoista ajoista. Noiden puhdistusoperaatioiden jälkeen olo oli varsin hyvä, mutta en siltikään saanut syyllisyyttä pestyä pois. Olen aivan liian ankara itselleni. Tai oikeastaan demoni on. Se palauttaa minut niihin fiiliksiin ja ajatusmalleihin, jotka olin jo ehtinyt unohtaa ja korvata terveellisimmillä versioilla.
Nuo prosessit olivat kuitenkin tarpeen. Olin kai unohtanut niiden läsnäolon kaikki nämä kuukaudet, mutta entiseen palaaminen lienee aktivoinut muistoja noista tavaroista. Ehkä tämä toimii jonkinlaisena siirtymäriittinä: On pakko palata menneisyyteen, jos tahtoo oppia siitä ja päästä siitä yli. Olisin kuitenkin mieluummin vain unohtanut kaiken, nuo tavarat, tuon addiktion. Olisin säästynyt mielipahalta, tai sitten masentuneisuus olisi palannut myöhemmin jonkin toisen ärsykkeen aiheuttamana. Who knows.
Piti tarkistaa: Viimeksi noin neljä viikkoa sitten olen romahtanut, näin mielenterveydellisestä näkökulmasta. Tuo tuntuu niin pitkältä ajalta. Olen varmasti kirjoittanut tästäkin aiemmin. Kun on hyvä fiilis, haihtuu kaikki mielleyhtymät masennuksesta, ja kun on masentunut, ei pysty muistamaan olleensa missään muussa olotilassa. Tuo kuitenkin iski vasten kasvoja; kuukausi hyvää oloa. Miksi en muista tuota aikaa?
En osaa nykyisin puhua. Keskustella. Minulla ei useinkaan ole enää mitään kiintoisaa sanottavaa. Jos yritän muistella, mitä kaikkea tein viime viikolla, en pysty nimeämään mitään, kiitos muistini. Yleensä keskustelu kuitenkin avaa joitakin kanavia, jolloin pystyy kertoilemaan edes jotakin omasta elämästään, siitä, mitä kaikkea on tullut tehdyksi ja mitä kaikkea on tapahtunut. Väsyneenä aivot eivät toimi, ja toisaalta viime viikko kulminoitui pikkujouluihin, joista asianosaiset tietävät kaiken oleellisen, joten sitä ei ole syytä puida.
Kuitenkin haluaisin keskustella syvällisemmin. Tärkeistä aiheista, diipeistä aiheista. Kuitenkin siihen moodiin pääsee niin valitettavan harvoin, ja vain erittäin harvojen ihmisten kanssa. Pinnallinen keskustelu on helppoa, vaivatonta, kun taas syvällisyys vaatii molemmilta suunnattomat määrät aktiivisuutta, johon ei yleensä ole energiaa tai oikeanlaista mielentilaa. En tiedä, kuinka tuon flow'n voi saavuttaa, mutta aion yrittää parhaani, kun tilanne sen sallii.
Se on aina erittäin puhdistava kokemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti