Kerroin tänään masennuksestani veljelleni, muttemme juuri keskustelleet asiasta. Mainitsin vain sivulauseessa, aivan kuten äidillenikin kertoessa. Jotenkin tulee aina kiusaantunut olo, kun puhun asiasta ihmisille ensimmäistä kertaa. He eivät osaa suhtautua siihen asiaan oikein, eivät osaa reagoida, joten vaivaantuneen hiljaisuuden estämiseksi vaihdan puheenaihetta johonkin hiukan valoisampaan aiheeseen.
En oikeastaan tiedä, kuinka monelle tuttavapiiristäni olen kertonut tuosta kyseisestä seikasta. Ystävilleni kyllä. Muutamalle kaverilleni. Äidilleni, ja nyt veljelleni. En pidä tuota asiaa juuri merkitsevänä seikkana, mielestäni, sillä se ei vaikuta jo piiriini kuuluviin sosiaalisiin kontakteihin. Ehkä se voi hiukan rajoittaa uusien tuttavuuksien tekemisessä, mutta epäilen sitäkin. Masennukseni ei ole koskaan vaikuttanut itse kommunikaatioon, sillä otan yhteyttä vain, kun tunnen oloni tarpeeksi hyväksi (eli useimmiten, en masistele, kun sosialisoin, useimmiten), ja introverttina voin olla pitkänkin aikaa ilman yhteyttä ihmissuhteen kokematta siitä kummempaa haittaa.
Tuo asia ei useinkaan tule esille puhellessa tuttavien kanssa. Toisinaan valitan väsymystä, jonka luulin johtuvan kilpirauhashäiriöistä, mutta diagnoosi väitti toisin, lopulta. Aluksi arvot olivat erikoiset, joten kerroin siitä useille ihmisille. Nyt, kun tulokset osoittautuivat loppupeleissä negatiivisiksi, ihmiset saattavat kysellä, että olenko saanut jo lääkityksen, tai onko jo selvinnyt, mikä minua vaivaa. Tuolloin mainitsen masennukseni, sillä en näe syytä valehdella. Tauti kuin tauti. Pelkään vain, että jotkut ihmiset ottavat tuon uutisen vastaan hiukan eri tavalla kuin olin ajatellut. Ei, en hae huomiota sillä, että mainitsen tuon. Ei, en odota sääliä, tai minkäänlaista muutosta kanssakäymisessä siksi, koska satun olemaan mieleltäni epäterve. Normaalius, niin epämukava termi kuin se onkin, on parasta, eli se, että ihmiset eivät muuta käsitystään itseeni, vaan täydentävät vain tuon seikan kokonaiskuvaan minusta.
En tiedä, onko äitini kertonut taudistani kenellekään, vaikkapa sukulaisille tai muille. En ole ainakaan saanut enempää huomiota heiltä, joten oletan, ettei. Tai sitten he ovat kohteliaita ja ymmärtäväisiä, eivätkä tuputa läsnäoloaan tai huomiotaan olevinaan oloni helpottamiseksi. Sehän vain pahentaisi asiaa, luulen. Voi olla, että taudillani on tietynlainen stigma vanhemman kansan keskuudessa, joten siitä ei puhuta samalla tavalla kuin vaikkapa luunmurtumasta tai syövästä. Kenties jo monipäiseen tuttavapiiriini kuuluu ihmisiä, jotka ovat masentuneita, mutta eivät vain ole kertoneet siitä juuri tuon leimautumisen pelosta, tai sen, että muiden käytös muuttuu. Osa on kertonut, osalla luulen olevan, osalla en usko olevan. Eipä sillä sen kummempaa merkitystä ole. Jos joku kuitenkin vaikeina aikoina haluaisi jonkun, joka kuuntelee, haluaisin auttaa. Ehkäpä siksi olisi hyvä kertoa ihmisille.
Ehkä voin auttaa, ja tulla autetuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti