Joskus pessimismi ei ole parhain ratkaisu. Joskus "meidän pitää puhua" ei tarkoita kaikista pahinta asiaa. Joskus hyviä asioita tapahtuu aivan yllättäen. Joskus elämä tuntuu hyvältä.
Juuri nyt on tuo hetki.
En olisi voinut olla enemmän väärässä hänen "tuomiostaan". Hän ei halunnutkaan lyödä juttua poikki, vaan jatkaa. Hän pyysi anteeksi viime kertaista torjuntaa. Se olisi se juttu, josta piti puhua. Olin erittäin hämmentynyt, sillä olin jo valmistautunut siihen, että tämä oli nyt tässä. Hyvällä tavalla hämmentynyt. Pääsimmepä etenemään hiukan intiimimmälle alueellekin kuin pelkästään kosketukselle.
En tiedä, olenko onnellinen, mutta luulen olevani lähellä tuota tunnetta. En ole koskaan ennen kokenut tällaista. Kaikki on aivan uutta. Koenko ikävää, kaipuuta, iloa? En osaa tulkita itseäni, omia tuntemuksiani. Tiedän vain, että haluan nähdä hänet, uudelleen ja uudelleen.
Pitäisi uskaltaa luottaa omiin tunteisiinsa. Vaistosin jonkinlaisen yhteyden, jonkinlaisen molemminpuolisen kiintymyksen jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. Toisella kerralla se oli melko pitkään piilossa, ja juuri sen takia menetinkin kaiken toivon. Kaipa tuollainen vahva tunneside voi syntyä heti ensisilmäyksellä, eikä siis ihme, että tunsin elämältäni vajoavan pohjan, kun luulin kaikista pahinta tästä päivästä (eilisestä).
Pidän hänestä todella paljon. Näin lyhyessä ajassa näin uudesta ihmisestä se on jo paljon sanottu. Ystäväni kysyi millainen hän on. En osannut sanoa mitään muuta kuin "erikoislaatuinen". En kai vaan oikeasti tiedä, millainen hän on. Vielä. Tiedän vain, että haluan tietää hänestä kaiken.
Olisipa jo sunnuntai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti