Defenssi

Sunnuntai-ilta vierähti maanantaiaamuksi hiipien ja yllättäen. Vietimme yön kahdestaan, fyysisessä läheisyydessä. Olisi hyvä, jos oikea henkinenkin läheisyys jossakin vaiheessa astuisi kehiin, sillä emme juuri löytäneet yhteistä säveltä keskustelun suhteen. Kuten sanottua, olen uusien ihmisten kanssa erittäin hidas löytämään jutun juurta. Hyvä puoli asiassa on se, että molemmat tiedostavat noiden kiusallisten hiljaisuuksien olemassaolon ja pitävät sitä normaalina, asiaankuuluvana juttuna, joka ajan myötä häviää.

Olen jo tässä vaiheessa (liian aikaisin) ryhtynyt miettimään, mistä tietää, onko toinen se oikea™? Mistä tietää, että toinen on se, jonka kanssa haluaisi viettää koko elämänsä? Osa kiinnostuksenkohteistamme menee yksi yhteen, osa taas ei. Molemmat ovat introversioon taipuvaisia, tai ainakin siltä se vaikuttaisi. Molemmat ovat uskonnollisesti neutraaleja, saman kiihkottoman kolikon kääntöpuolet. Toki sanotaan, että liika samanlaisuus parisuhteen osapuolilla ei ole optimaalista. Ja lienee melko luonnollista, että miehet ja naiset ovat erilaisia. Kai vastauksen tuohon kysymykseen antaa se, ettei voi olla erossa toisesta. Tuntuu vain oudolta olla noin lähellä toista ihmistä ja silti olla kykenemätön pitämään keskustelua yllä ja olla oma itsensä.

Kuuntelin juuri biisin, joka tuona yönä sopivasti soi televisiosta, ja se selvitti kaikki tuntemukseni. Kaikki epävarmuudet hävisivät. Haluan olla hänen kanssaan. Haluan tietää hänestä kaiken. Haluan, että pääsemme jossakin vaiheessa oikeasti luontevaan keskusteluun. Kaikki muu tulee jo luonnostaan, enää puuttuu vain tuo palanen. Se vain sattuu olemaan melko oleellinen osa kokonaisuutta.

Tuo epävarmuuteni saattaa olla vain puolustusmekanismi. En uskalla olla asemassa, jossa minuun voi sattua. Ihminen on kenties kaikista haavoittuvaisimmillaan juuri romanttista tunne-elämää koskevissa asioissa. Ehkä se on osa sen hienoutta. Se on myös sen huonoin puoli. Toisaalta, jos ei ota riskiä, ei koskaan voi edetä elämässä.

Ristiriitaisissa fiiliksissä eteenpäin.