Yksi osa minusta haluaa koko ajan uskotella, että on vielä toivoa, että se ei ollut ehdoton ei, että ei ole mitään syytä masentua. Toinen puoleni haluaisi menettää kaiken toivon, jotta voisin olla vapaa. Vapaa tuosta kirouksesta, vaikkakin alakuloinen ja ylistressaantunut ja luultavasti vieläpä masentuneisuuden kouriin joutunut. Tilanne on täysin päinvastainen kuin muutama vuosi sitten: uskottelen itselleni, että mahdollisuus on, kun tuolloin harmaassa menneisyydessä en voinut kuvitella, että ikinä olisi minkäänlaisia todennäköisyyksiä onnistua kenenkään kanssa. Kaipa tämä on vain keino suojella psyykettäni, aivan niin kuin tuo toinen aikoinaan.
Harvinaista tässä on, että tunsin yhteenkuuluvuutta ja halua olla kontaktissa näin nopeasti, kun normaalisti uusien ihmisten kanssa etenen h-i-t-a-a-s-t-i. Nuo ylitsevuotavat tunteet lienevät saaneen sen aikaan. Sisälläni on käynnissä kaksintaistelu: toinen puoleni haluaa nähdä hänet, toinen haluaa unohtaa ja välttää näkemisen. Haluaisin, kaikkien osapuolten hyväksi, että jälkimmäinen puoli voittaisi ja pystyisin pääsemään pois tästä limbosta. Toki olisi hyvä, että voisimme puhua asiat poikki niin, ettei tarvitsisi tuntea kiusallisuutta aina kun näemme, mutta se ei ole välttämätöntä.
En edelleenkään pysty nukkumaan saati syömään, joten on vaikea huolehtia henkisestä tasapainosta, kun fyysinen on keikallaan. Opiskelu kärsii, sosiaalinen elämä kärsii.
Miksi tunnen kiintymystä näin nopeasti? Ei tässä ole mitään järkeä. Aina, kun astun mukavuusalueeni ulkopuolelle, aktivoituvat tunteet, ja rationaalisuus saa väistyä. Aina. Ei minua ole luotu tuntemaan, vaan järkeilemään, ottamaan asiat yksi kerrallaan ja laittamalla ne palasiksi ja sovittamalla ne palaset paikoilleen. Nyt tuntuu siltä, että palaset ovat täysin levällään, ja on liian myöhäistä lähteä enää kasaamaan niitä oikeisiin kohtiin. Ainoana vaihtoehtona on sekasorron aiheuttama tunteiden purkautuminen tai tukahtuminen. Luultavasti jälkimmäinen.
Ollapa täysin tunteeton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti