Ilmeisesti en enää kykene pitämään yllä päivittäistä rutiinia kirjoittamisen suhteen. Toisaalta, eipä minulla paljoa kirjoittamista ole. Ajatukset pyörivät lähinnä hänessä. Arki kuluu nopeasti, tunnit kiitävät hänen seurassaan, ja kohta onkin seuraava aamu. Elämä tuntuu hyvältä. Kenties ainoa asia, mitä olen ikinä tarvinnut, onkin juuri tämä. Ehkä masentuneisuuteni olikin vain tukahdutettuja yksinäisyyden ja läheisyyden kaipuun tunteita. En tiedä. Olen ensimmäistä kertaa onnellinen, siitä olen varma. En pysty muistelemaan aikaa ennen häntä. Sitä varten tämä blogi kai on, osaltaan. Kehitys- tai kehittymättömyyskertomus.
En vieläkään tiedä hänestä kovinkaan paljoa. Keskustelu ei ole aina luontevaa. Sellaista se on. Aina puhetta ei tarvita, sen todistaa hyvä kaverini, jonka kanssa vietimme elokuvailtaa puhumatta melkein mitään koko kahden tunnin aikana. Sama tilanne tässä; voimme viettää koko yön sanomatta sanaakaan, mutta silti tuntea olomme täysin luonnolliseksi toistemme seurassa. Se on ihmeellistä. Harppaus on vain harvinaisen suuri sitten aamulla, kun pitäisi puhuakin.
Hän sanoi rakastavansa minua.
Lähetin viestin hänelle. Toivon, että hän ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti