Tajuton ikävä. En voi olla miettimättä yhteisiä hetkiämme, vaikka niitä ei kovin paljoa olekaan. Mitä tahansa teenkin, huomaan kohta ajattelevani häntä. On hyvin hämmentävää olla näin voimakkaasti tunteellinen. Kaipa sitten oikeasti olenkin herkkä ihminen kovan kuoreni alla, vaikka en aina tiedostakaan lievempiä tuntemuksiani.
Euforiaa, addiktiota. Siitä kai oikea kiintymys on tehty. En ole koskaan, koskaan kaivannut ketään. Kenties tunsin koti-ikävää joskus lapsena joillakin leireillä, mutta se ei ole sama asia. Silloin kaipasin kotia mielentilana, nyt kohteena on ihminen.
Luultavasti kovinkaan moni lukuisista lukijoistani ei halua lukea tällaista ylisentimentaalista paskanjauhantaa. Luultavasti itsekään en haluaisi. Tässä mielentilassa en vain pysty kirjoittamaan mistään muusta. Olisi väärin torpata nämä ajatukset, sillä en antaisi myöhemmin itselleni oikeanlaista kuvaa tästä hetkestä, tästä päivästä. Saattaa vain helposti käydä niin, että nämä postaukset tulevat vain enemmän ja enemmän koskemaan juuri tätä asiaa, mistä olen pahoillani.
Enää olisi vain yksi asia tehtävissä, ja se on kirjoittaa viesti hänelle. Se tuntuu todella vaikealta. Miten tuon asian voisi kertoa loukkaamatta häntä? Sellaista keinoa ei kai ole. En aio pyytää anteeksi tunteitani, mutta voin kai pahoitella sitä, että en voinut pitää lupaustani tapaamisesta. Ikään kuin se helpottaisi hänen oloaan. Tuntuu pahalta.
Tapaaminen kun olisi mahdollisesti ollut jo ensi viikon jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti