Olen hämmentynyt, selväjärkinen, iloinen, surullinen, tiukassa paikassa, helpon päätöksen edessä. Jollakulla tulee olemaan sydänsärkyjä, enkä tiedä yhtään, miten helvetissä tähän tilanteeseen päädyin. En voi sanoin kuvailla, miten helvetin ahdistunut, mutta euforinen, olen ollut näiden muutamien päivien ajan.
Tapasin jonkun. Jonkun hyvin, hyvin erikoislaatuisen ihmisen. Jonkun, jolle paljastin ensitapaamisella asioita, joita en ole kertonut vanhimmille kavereillenikaan. Hän teki aloitteen (jota en tajunnut aloitteeksi, ennen kuin oli, no, liian myöhäistä niin sanotusti), ja minä, ihmisparka, poikapoloinen, seurasin nähdäkseni, mitä tapahtuisi. Istuimme kahvilassa, tunnit kuluivat silmänräpäyksessä, minä tuijotin hänen silmiinsä, tajusin jossakin vaiheessa kiintyväni tuohon ihmiseen syvästi, syvästi. Hänen piti lähteä, saatoin hänet asemalle. En osannut sanoin enkä tarpeeksi fysikaalisesti ilmaista tuntemuksiani. Sitten hän oli poissa.
Mutta vain muutamaksi päiväksi.
Nuo muutamat päivät mietin ja mietin. Ahdistus kasvoi, en osannut ajatella selkeästi. Stressaan kaikesta, kaikista, en jaksanut olla. En pysty syömään. Perhoset, jotka ovat kasvaneet aivan liian suuriksi, estivät sen. Pelkäsin menetystä ja sen aiheuttamaa romahdusta, mutta päätin ottaa riskin.
Tapaamme uudelleen.
Sydämeni kiljuu riemusta, mutta realisaatio iski. Minun täytyy kertoa tämä tilanne hänelle. Minun täytyy potentiaalisesti särkeä jonkun sydän. Se tuntuu aivan helvetin pahalta, mutta tunne tätä uutta tuttavuutta kohtaan on liian suuri, jotta pystyisin järkeilemään sen pois ja jatkamaan hänen kanssaan ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä se olisi oikein, ei missään tapauksessa, ei itselleni eikä hänelle. Kysyin aikoja sitten häneltä, että haluaisiko hän tavata. Hän sanoi "ehdottomasti". Nyt tulen pettämään tuon lupauksen, ja tuhoamaan kaiken, mitä olen rakentanut hänen kanssaan, kaiken, mitä olen hänelle.
Egoistinen osa mielestäni haluaisi pitää molemmat optiot avoinna, että tulen kuitenkin kusemaan jutun tämän uuden tuttavuuden kanssa, että häntä ei kiinnostakaan, joten olisi hyvä olla vaihtoehto B varalla. Tämä on täysin vastenmielinen ajatus, mutta psyykkeeni haluaa minimoida mahdolliset tuhot.
Mutta miten helvetissä tällaisen asian voi sanoa jollekulle, joka aivan ilmeisesti pitää minusta todella paljon? Kuinka voin sanoa, että olet vasta toinen vaihtoehtoni? Kiintymykseni häneen on ollut lähiaikoina pintapuolista, ja odotin sen syventyvän vasta kasvotusten tavatessa. Mutta nyt kuitenkin kävi näin. Joillekin olisi helppoa pyörittää kahta naista, tai laittaa välit poikki noin vain, ilman tunnekuohua. Minä en ole yksi niistä. Kuitenkin pitää tehdä se, mitä pitää tehdä. Olla mies, mitä ikinä se tarkoittaakaan.
Tällaisena alkaa blogimatkani toinen puolisko. Puoli vuotta jäljellä. Syteen tai saveen.
An end has a start.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti