Olen aina ollut niitä ihmisiä, joiden mielestä loppukesä/alkusyksy on hienoin vuodenaika. Illan pimetessä on puhdistavaa mennä hetkeksi parvekkeelle nauttimaan muutama henkäys raikasta syksyn hajua samalla, kun kuu ja tähdet valaisevat autioita katuja. Vieläkin katarsiksenomaisempaa on mennä yölliselle kävelylle autioon kaupunkiin ja vain pohtia asioita samalla, kun katselee niin muuttunutta maisemaa.
Kerrostalojen ikkunoista paistavat valot luovat oman tunnelmansa. Minkälainen tarina on kätkeytyy tuon ikkunan taakse? Vastaantulevia ihmisiä ei ole, mutta jos on, tulee sanoinkuvaamaton yhteyden tunne: Jollakulla muullakin on asiaa tähän hylättyyn maailmaan.
Tuolloin ajatukset usein vaeltavat synkkyyteen, ilmapiirin vaikutuksesta. Aiemmin ajattelin tuollaisia ajatuksia lähes päivittäin, vuodenajasta ja vuorokaudenajasta riippumatta. Nyt olen eristänyt sen vain tiettyihin, tarkasti valittuihin hetkiin. Kenties vesistön äärellä istuessa, kuun luodessa siltaa, vain hiljaisuus seurana. Yksinäisyyden voi melkein haistaa.
Synkkämielisyys on osa ihmisyyttä, ainakin omaa persoonaani, mutta se on erittäin tuhoava voima jokapäiväisesti annosteltuna. Siksipä onkin hyvä löytää kanava purkaa tuota mielen osa-aluetta.
Ehkäpä tämä blogi on myös yksi niistä kanavista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti